Onko meillä kohtaanto-ongelma?

Usea taloustieteilijä ja poliitikko on viime päivinä hieronut älynystyröitään voidakseen esittää uusia ideoita ja toimenpide-ehdotuksia sekä valtion ensi vuoden budjettiin että koko Suomen talouteen pitemmälläkin aikajänteellä. Ja kuten arvata saattaa, talouden ajattelijat ja käytännön poliitikot hahmottavat monet asiat eri tavalla.

Esimerkiksi pääministeri Sipilä on jo alkanut vatuloida sillä, että Suomen tilanne on jo riittävästi korjaantunut/korjaantumassa, eikä ”ikäviä” päätöksiä tarvitse enää tehdä. Tämä lausuma voitaneen jättää noteeraamatta ja olettaa sen aiheutuvan vain ensi kevään vaaleista.

Talouden ajattelijat sen sijaan lähtevät lähes yksimielisesti siitä, että paljon on vielä tehtävää. Ennen kaikkea työn tarjontaa tulee lisätä, jotta sitä kautta saadaan työllisyysastetta korkeammaksi. Työllisyysasteen nousun kautta oikenevat sitten työttömyysluvut ja myös hieman pitemmällä aikavälillä julkisen talouden vajeetkin. Tottahan he horisevat ilman muuta.

Mutta: Onko meidän keskeinen ongelmamme työn liian vähäinen tarjonta vai työn liian vähäinen kysyntä? Tuleeko meidän keskittyä enemmän työn tarjonnan lisäämiseen, jolla nyt vaikuttaa olevan suurempi painoarvo? Vai olisiko hyvä keskittyä nykyistä enemmän myös työn kysynnän kasvattamiseen?

Vai onko niin, että yhteiskunnan päättäjät ja osittain taloustieteilijätkin olettavat, että on helpompi tehdä toimenpiteitä työn tarjonnan lisäämiseksi kuin aikuisten oikeasti kehittää yritystoiminnan edellytyksiä siten, että työn kysyntä lisääntyy?

Lisäksi joskus vaikuttaa siltä, että yhteiskunnan päättäjät ja talouden ajattelijat keskittyvät liian pieniin ja toisarvoisiin kysymyksiin sen sijaan, että haettaisiin todella vaikuttavia ja toimivia menettelytapoja.

Esimerkkinä tulee mieleen esitykset siitä, että meillä alkaa olla kohtaanto-ongelma siinä, että työn kysyntä ja tarjonta eivät kohtaakaan ”riittävästi”. Syitä tähän kohtaamattomuuteen ovat mm. liian kallis asuminen, varainsiirtovero (joka ehkäisee siirtymistä paikkakunnalta toiselle), liian korkeat vuokrat eli kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen olemattomuus (jo olemassa oleva tai nurkan takana odottava), huutava työvoimapula, liian korkeat palkat/työkustannukset, liian korkea työttömyysturva, liian pitkä vanhempainvapaa, liian vähäinen määrä työntekijöitä (lisää porukkaa maahan ja eläkeikää ylös) jne.

Käytännön esimerkkinä kohtaanto-ongelmasta julkituodaan heinäkuun tilastotieto, jonka mukaan tarjolla oli peräti 67.000 työpaikkaa, jotka eivät kelvanneet kennellekään.

Tutkin hieman tuota TEM-työllisyyskatsausta ja katsoin, mitä se oikein sisältää ja miten sitä voidaan tulkita. 

Selvisi että:

- Heinäkuussa ilmoitettiin uusia avoimia työpaikkoja yhteensä 36.000 ja avoimia työpaikkoja oli yhteensä 67.800

- Heinäkuun lopussa avoimia työpaikkoja oli yhteensä 32.500

- Uudet avoimet työpaikat olivat lisääntyneet eniten asiantuntijoiden (2.500), rakentaminen ja valmistaminen (1.200) sekä toimisto- ja asiakaspalvelutyöntekijöiden (600) saralla.

Kun katsotaan työvoiman määrää, työttömien työnhakijoiden määrää sekä avoimien työpaikkojen määriä, saamme käsityksen siitä, onko todennäköistä, että kohtaanto-ongelmaa voisi olla:

Alue	Työvoima	Työnhakijat	Avoimet työpaikat
Uusimaa	836.000	106.000	11.900
Varsinais-Suomi	227.000	32.900	2.300
Pirkanmaa	244.000	40.500	3.000
Pohjois-Pohjanmaa	187.000	30.000	1.800
Yhteensä	1.494.000	209.400	18.700
Osuus koko maasta	57 %	55 %	58 %

TEM:n luvuista tulee mieleen kysymys: voiko kohtaanto-ongelma olla todellinen, ainakaan millään alueellisella tasolla, koska työhakijoita on lähes kymmenkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden? Tämä pitää paikkansa kaikkien alueiden osalta, ei vain tässä esitettyjen.

Avoimia työpaikkoja koko valtakunnan tasolla oli seuraavissa tehtävissä seuraavasti:

Johtajat	300
Erityisasiantuntijat	2.800
Asiantuntijat	9.000
Toimisto- ja asiakaspalvelutyöntekijät	2.000
Palvelu- ja myyntityöntekijät	9.200
Rakennus- korjaus- ja valmistustyöntekijät	5.200
Prosessi- ja kuljetustyöntekijät	2.000
Muut työntekijät	4.000

Luvut ovat hieman pyöristettyjä, mutta antavat selkeän käsityksen siitä, minkälaisissa tehtävissä uusia avoimia työpaikkoja oli.

Mitä tulee vuokran määrään ja asunnon vaihtoon liittyviin euroihin, ainakin johtajat, erityisasiantuntijat, asiantuntijat sekä karkeasti ottaen puolet myyntityöntekijöistä ja rakentaminen jne. työntekijöistä saavat sellaista palkkaa, että he pystyvät asumaan myös PK-seudulla. Tämän mukaan siis runsas 55 % pystyisi maksamaan joko oman asunnon hankinnan ja PK-seudun  vuokran. Tämäkin on vielä melko varovainen arvio, todennäköisesti suurempikin osa näistä työntekijöistä pystyy hyvin maksamaan omat elämiskustannuksensa.

Siispä kun Uudenmaan alueella on vain 11.900 avointa työpaikkaa, niihin kyllä löytyy tekijöitä joko Uudeltamaalta tai muualta – sitä ei estä sen enempää varainsiirtovero kuin mahdollinen vuokrakaan. Kun lisäksi ajatellaan tehtävien jakautumaa, on mielestäni realistista olettaa, että myös ainakin 55 %:ssa tilanteita maksettava palkka on sen verran korkea, että mitään kannustinloukkua ei voi olla.

Kuten edellä olen tuonut esiin, mielestäni ainakaan heinäkuun 2016 avoimien työpaikkojen jne. lukujen perusteella ei voida tehdä mitään oletuksia ns. kohtaanto-ongelmasta. Myöskään esitetyt tiedot ja luvut eivät suoraan tue ajatusta palkkojen madaltamisesta, ainakaan vielä ei esiinny kovinkaan merkittävää kysyntää ns. matalan palkan tehtävissä.

Olisi hienoa, jos yleisessä keskustelussa käytettäisiin asianmukaisesti analysoitua tietoa, eikä liian pelkistettyä tietoa, joka on lähinnä mielipiteen tasoista.

Olen aivan samaa mieltä siitä, että työllisyysastetta on saatava korkeammalle. Tätä olen tuonut esiin aikaisemmin jo useissa eri vertailuissa. Olen erittäin pettynyt siihen, että verrokkimaana meillä käytetään lähinnä Saksaa ja Ruotsia, sen sijaan että laajennettaisiin vertailua ja opin hakemista laajemmalta, esimerkiksi ottamalla verrokeiksi Alankomaat, Tanskan, Itävallan, Norjan, Sveitsin ja mikseipä innovatiivisesti Uuden Seelannin, Kanadan ja Singaporen, joka mielestäni on tehnyt vielä kovemman spurtin kehityksessään kuin oma maamme.

Yleisellä tasolla olen samaa mieltä taloustieteilijöiden kanssa esimerkiksi varainsiirtoveron tarpeettomuudesta, mutta samanlaisia typeriä veroja ja maksujahan rakas kotimaamme on täynnä. Kun AINA veroja ja maksuja pohdittaessa ja niiden poistamista harkittaessa lähtökohdaksi otetaan ns. verotuottoneutraalisuus, jolloin mitään veroa ja maksua ei voida poistaa ellei samalla koroteta vanhoja tai kehitetä uusia. On vaikea hakea ja löytää todellisia ratkaisuja eikä pelkkiä temppuja. Tämän takia me olemme pyörineet näissä samoissa ongelmissa jo kohta vuosikymmenen ja tällä menolla pyörimme vielä toisenkin.

Onko tilanne se, mitä Tony Judt esittää (tosin maailman kokonaisuuden kannalta hieman merkittävimpien yhteiskuntien näkökulmasta):

”Perustuslaillisen liberalismin pitkän vuosisadan kuluessa, Gladstonesta LBJ:hin, länsimaisia demokratioita johti erityisen ylivertainen valtiomiesluokka. Poliittisista mieltymyksistään täysin riippumatta Leon Blum, Winston Churchill, Luigi Einaudi, Willy Brandt, David Lloyd George sekä Franklin D: Roosevelt edustivat poliittista luokkaa, joka kuunteli valppaasti moraalisia ja sosiaalisia velvollisuuksiaan. Nykyään elämme poliittisten kääpiöiden aikaa.”