keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Peruskoulummeko menestystarina?

Peruskoulussa suomalaiset suorittavat oppivelvollisuutensa. Peruskoulu toteutettiin asteittain alkaen pohjoisesta vuonna 1972. Koko maassa oli peruskoulujärjestelmä vuonna 1977.

Peruskoulun tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella. Peruskoulu kestää pääsääntöisesti yhdeksän vuotta.

Perusopetus maksaa yhteiskunnalle keskimäärin noin 8 700 euroa oppilasta kohden vuodessa (2013), joskin erot ovat suuria.

Peruskouluamme on hehkutettu jatkuvasti. Korostetaan sitä, että meillä on maailman paras koulujärjestelmä ja maailman parhaat opettajat. Ainakaan turhasta vaatimattomuudesta meitä ei tässä asiassa voi syyttää. Perusteena tälle ylimaalliseen asemaan nostamiselle käytetään ensisijaisesti PISA-testien tuloksia, jotka olivatkin suomalaisten kannalta suhteellisen hyviä 2000-luvun 
alkupuolelle asti. Toisena perusteena käytetään sitä, että muualta maailmasta tänne tulee toisia opettajia jotka ihastelevat Suomen koulujärjestelmän toimintaa. Otetaan kiitokset vastaan ja jatketaan eteenpäin.

Suuri kysymys kuuluu: millä kriteereillä koulutusjärjestelmän hyvyyttä tai oikeanlaisuutta tulisi mitata? Onko se koulutusprosessi? Tähän suomalaiset ja ulkomaisetkin tarkkailijat yleensä huomionsa kiinnittävät. 

Jos se on prosessi, tilanne on sama kuin esimerkiksi vedenpuhdistuksessa. Jos me kykenemme puhdistamaan vettä siten, että puhdistusprosessin jälkeen meillä on melkein maailman puhtainta vettä, olemmeko onnistuneet veden tuottamisessa hyötykäyttöön? Eikö se merkitse mitään,
mihin tätä erinomaisen puhdasta vettä käytetään? Jos sitä käytetään pihanurmikon kasteluun,autonpesuun tai WC-pöntön huuhteluun, emmekö kuluta voimavaroja turhaan ja ole ylpeitä väärästä asiasta? Olemme ylpeitä siitä, että meillä käytetään maailman puhtainta vettä WC:n vetämiseen ja nurmikon kasteluun.



Olisiko aihetta arvioida sekä peruskoulu- että lukio- että yliopistojärjestelmäämme sen mukaan, miten niiden anti vaikuttaa ja näkyy yhteiskunnassa ja sen kehittymisessä. Miten saadut opit hyödyttävät sekä yksilöä että yhteiskuntaa? Koska meillä hehkutetaan myös lukiota ja korkeakoululaitosta samalla tavalla kuin peruskouluakin, käsittelen niiden yhteistä aikaansaannosta tai lopputulemaa. Lähtökohtana on siis, että maailman parhaan peruskoulun jälkeen opiskelijat menevät maailman parhaaseen lukioon tai ammattikouluun ja sen jälkeen maailman parhaaseen korkeakouluun. 

Peruskoulu toteutui koko maassa vuonna 1977. Keskimääräinen koulutusaika
peruskoulu+lukio+korkeakoulu kestää noin 17 vuotta tai (ellei korkeakoulutus ole mukana) noin 12 vuotta. Siispä yhteiskuntamme kantaviksi voimiksi alkoi tulla peruskoulujärjestelmän läpikäyneitä henkilöitä 1990-luvulla. Jos ajatellaan vuosiluokkien kokoja (noin 60.000/vuosi), niin merkittävässä määrin heitä on ollut työelämässä vasta vuosituhannen taitteessa. 

Kun yleensä merkittävimmät työtehtävät ja esimiesasemat vaativat ainakin viiden-seitsemän vuoden työkokemuksen, alkoi peruskoulujärjestelmästä putkahtaneita henkilöitä tulla tärkeisiin asemiin suuressa määrin vasta 2000-luvulla.

Kun katsomme suomalaista yhteiskuntaa ja sen menestystä 2000-luvun alkuvuosien jälkeen, voimmeko vilpittömästi sanoa, että jokainen yhteiskuntamme jäsen on aktiivinen, kehittyvä, menestyvä, vastuunsatunteva, itseään jatkuvasti kehittävä jne. tai onko edes riittävän suuri osa yhteiskuntamme jäsenistä sellaisia?

Taloudellisesti mitattuna meillä on mennyt suoraan sanottuna surkeasti vuoden 2007 jälkeen eikä mitään todellista muutosta ole näköpiirissä. Tällä hetkellä jo suuri osa työikäisistä on peruskoulun tuotteita (20 vuotta x 60.000 ihmistä = 1.2 miljoonaa). He ovat kaikki työiässä, joten suurehko osa työssäolevista on peruskoulun tuotteita.

Kun tarkastelee muutosten tekemisen problematiikkaa ja sitä, että jokaista muutosta meillä vastustetaan kaikin mahdollisin tavoin, herää mielenkiintoinen kysymyspari:

Mitä peruskoulu on tuottanut markotasolla suomalaiselle yhteiskunnalle?
Miksi me olemme siitä niin yliylpeitä?

Peruskoulun esimerkkimaa oli Ruotsi. Miten olemme pärjänneet verrattuna Ruotsiin?

Jos ajattelemme peruskoulua tai mitä muuta tahansa, miksi meidän on oltava niin ylimielisiä ja kuviteltava, että olemme maailman parhaita joka asiassa? (Meitä suomalaisia on kuitenkin vain 5,5 miljoonaa, eikö olisi hyvä muistaa myös sen asettamat rajat?) Voisimmeko tyytyä siihen, että meidän peruskoulujärjestelmämme on hyvä? Tai, jos nyt haluataan mitata, vaikka maailman 15. paras? 

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Onko Suomella vielä toivoa?

Voimmeko tehdä jotakin johtopäätöksiä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta, kun otamme lähtökohdaksi edellisen postauksen Acemoglun ja Robinsonin näkemykset? Kuinka inklusiivinen tai ekstraktinen yhteiskunta Suomi on ollut ja on nykyisin? Voisiko nykyistä jäykkyystilaa ja yhteiskunnallista sekä taloudellista paikalleen jämähtämistä selittää näiden käsitteiden kautta? Kuinka paljon vaikutusta on sillä, että jatkuvasti tuomme esiin sitä, kuinka hyvin olemme pärjänneet sopimusyhteiskuntana?

Miten olemme pärjänneet taloudellisesti mitattuna? Ostovoimakorjattu BKT/asukas on kasvanut vuodesta 1990 vuoteen 2014 seuraavasti( kyseessä on kerroin vuoden 1990 BKT:lle):

Suomi                     2.3
Alankomaat            2.6
Itävalta                   2.4
Ruotsi                    2.4
Singapore              3.7
Sveitsi                    2.2
Tanska                   2.6
Uusi-Seelanti         2.5

Suomi on pärjännyt kohtuullisesti verrokkimaihin nähden. Suomen BKT/asukas on kasvanut 2,3 kertaiseksi lähtötilanteesta eli vuodesta 1990 vuoteen 2014 mennessä. Muiden maiden luvut ovat hieman korkeammat, paitsi Sveitsin, jonka BKT/asukas on kasvanut 2,2 kertaiseksi. Jos Suomen BKT/asukas olisi kasvanut kuten esimerkiksi Alankomaissa ja Tanskassa, olisi Suomen BKT/asukas ollut noin 13 % korkeampi kuin mitä se oli vuonna 2014. Todellisuudessa suomalaisille ei ole koivn paljon kehumista tässä "pärjäämisessä". Kuten luvut osoittavat, satunnaisesti valitut pitemmälle kehittyneet maat lyövät meidät laudalta talousmaaottelussa. Singaporen kaltaisesta kehityksestä voimme vain nähdä unta. Alankomaiden, Itävallan, Ruotsin ja Tanskan BKT/asukas vuonna 2014 on 16-20 % korkeampi kuin Suomen ja Sveitsin 46 % korkeampi. Singapore puolestaan on aivan omaa luokkaansa.

Siispä taloustalkoissa emme ole niin kovin hyvin pärjänneet, vaikka tätä hokemaa kuuleekin usein ja toistamistaan. Ainakaan emme ole pärjänneet niin hyvin, etteikö olisi hyvä parantaa menoa tässäkin suhteessa. Voisiko tämä liiallinen ja perusteeton itsetyytyväisyys olla este kehittymiselle ja asiantilan muuttamiselle ja syy paikalleen jäämiselle? 



Mielestäni olisi hyvä hakea vielä syvemmällä olevia tekijöitä, jotka antavat selityksen yhteiskuntamme jäykistymiselle ja paikallaanpysymiselle. Kun tarkastellaan suomalaista yhteiskuntaa Acemoglun ja Robinsonin inklusiivisten ja ekstraktiivisten poliittisten ja taloudellisten tekijöiden kautta, löydämme ainakin seuraavanlaisia tekijöitä, jotka oltuaan alunperin inklusiivisia ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän ekstraktiivisiksi:

1. Poliittisten instituutioiden jämähtäminen: suomalaiset puolueet ovat jämähtäneet paikalleen sekä asiasisältöjen että henkilöiden osalta. Meidän poliittiset päättäjämme, ainakin merkittävimmät heistä, ovat olleet vallan kahvassa vuosikymmeniä. Uusia tuulia ei löydy puolueiden sisältä eikä lähipiiristä. Tähän on ollut syynä toisaalta puolueiden runsas tukeminen verovaroista eri muodoissa, toisaalta vaalijärjestelmän aiheuttama ja tukema liian suuri puolueiden määrä. Olivat vallankahvassa ketkä tahansa, onnistuessaan he voivat todeta "me sen teimme". Vastaavasti kun käy huonosti, voidaan todeta, että "kyllä me teimme parhaamme, mutta ne muut puolueet ovat ongelma". Suomalainen poliittinen järjestelmä on nykyään erittäin ekstraktiivinen, koska esimerkiksi uuden puolueen ja uusien kasvojen esiintuleminen on joko lähes mahdotonta tai sitten riippuvainen puolueesta.

Poliittisen ulottuvuuden ekstraktiivisuutta korostaa vielä omaksuttu hallitusvetoinen järjestelmä, jolloin on lähes mahdotonta saada vatuloivaakaan hallitusta vaihdetuksi ennen seuraavia vaaleja. Mitään tasapainottavaa elementtiä ei ole. Käytännössä on luovuttu vallan kolmijako-opista ja siirrytty kaksijako-oppiin, jossa toinen käyttää sekä lainsäädntö- että toimeenpanovaltaa, ja sen lisäksi on riippumaton oikeudenkäyttö.

Kunnallinen lähidemokratia on lähes kuollut, koska valtiovetoinen järjetelmä määrittelee melkein kaiken mitä kunnan tulee tehdä, eikä kunnilla ole voimavaroja tehdä kovinkaan paljoa mitään lisää, koska talouden voimavarat menevät pakollisten toimintojen tekemiseen. Valtio- ja Eu-vetoinen toiminta vähentää edelleenkin yhteiskunnan jäsenten olettamaa vaikutusmahdollisuutta oman yhteiskuntansa asioihin poliittisella tasolla. Päätäntävalta siirtyy aina vain kauemmaksi kansalaisesta.

Niinpä ollaankin tultu tilanteeseen, jossa yhteiskunnan jäsenet alkavat pikku hiljaa luovuttaa, eivät enää edes kuvittele voivansa vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tämä näkyy selvimmin äänestysaktiivisuudessa. Esimerkiksi eduskuntavaaleissa äänestyaktiivisuus oli sotein jälkeen noin 75 %, 60-80 luvulla jopa 75-80 %, vuonna 2015 noin 67 %. Kuntavaaleissa äänestysaktiviteetti on alentunut 60-70-luvulla lähes 80 %:sta noin 60%:iin, vuonna 2012 ja Eu-vaaleissa äänestysprosentti oli vuonna 2014 peräti 39,1 %. Koska äänestämisen helppous on lisääntynyt huomattavasti ns. sotien koko jälkeisen ajan, on selvää, että äänestyshalukkuus on laskenut merkittävästi.

2. Ayliikkeen liian suuri valta, koko yhteiskuntaan vaikuttavissa asioissa. Ay-liike vaikuttaa sangen jäykistävästi suamlaiseen yhteiskuntaan. Käsite 'saavutetut edut' (käsittämätön sanapari) vallitsee ay-liikkeen pyhätöissä. Tämä tarkoittaa sitä, että mitään etua, joka joskus on saavuettu, ei voi poistaa, vaikka sen perusteet eivät ole enää nykymaailmassa kestäviä. Yhteiskunnat kehittyvät ja niiden taloudet kehittyvät ja muuttuvat, samoin tulee myös työmarkkinoiden ja niillä toimimisen ehtojen muuttua. Tämä ei kuitenkaan sovi ay-liikkeelle, koska se voisi heikentää ay-liikkeen tai niiden johtajien asemaa. Esimerkiksi vanha jäänne 'työehtosopimusten yleissitovuus' on dinosaurus, se ei sovellu nykyaikaiseen talouteen eikä työntekemisen ehtojen pohjaksi. Yleissitovuus jäykistää työmarkkinoita.

Merkittävä yritystoiminnan kehittämistä ehkäisevä tekijä ovat myös alhaiset sanktiot "laittomista" lakoista tai työpaikalta poistumisista. Tämä on antanut pienille ryhmille merkittävän painostuskeinon kuten esimerkiksi Suomen Postin tilanteessa jokin aika sitten näimme. Pienet eturyhmät voivat toimia koko yhteiskunnan kannalta erittäin tuhoisalla tavalla ilman kummempia seuraamuksia.

Suomessa on paljon hehkutettu ns. kolmikantaa ja sen tuomia tuloksia. Kuten yllä esitin Suomi ei ole pärjännyt kovinkaan hyvin talousmaaottelussa. Olisiko siis syytä haudata koko menneen ajan kolmikanta ja siirtyä uuteen ajattelutapaan, esimerkiksi sellaiseen, jossa työmarkkinat sopivat palkoista ja työehdoista, ja hallitus ja eduskunta tekevät päätökset lakien säätämisestä, koskivat ne sitten työsopimuksia, työaikaa, työturvallisuutte, eläkkeitä jne.

3. Hyvinvointiyhteiskunnan ymmärtäminen siten, että kaikki mahdolliset edut aina lisääntyvät ja kaikki aikaisemmat saavutetut pidetään ennallaan, vaikka niiden perustetta ei enää olisikaan. Taustalla vaikuttaa sinänsä ymmärrettävä ajatus sitä, että kaikkien kaikki ongelmat tulee ratkaista viranomaistoiminnalla, siis joko euroilla tai lainsäädännöllä. Lisäksi lähtökohtana on 70-lukulainen ajatus siitä, että kaikki Suomen 340.000 km² ovat asuttuja ja kaikkialla on samat palvelut. Kokonaisuudessaan tämä johtaa ja on johtanut jäykkiin rakenteisiin lähes kaikessa yhteiskunnallisessa tekemisessä ja voimavarojen vinoutuneeseen käyttöön. On investoitu ja investoidaan, mutta väärään paikkaan. Ihmiset keskittyvät entistä enemmän suuriin keskuksiin, mutta yhteiskunnan investoinnit eivät noudata tätä kehitystä. Koetetaan jopa toimia tämän megatrendin eli asumisen keskittymisen vastaisesti. Tämän takia Suomessa on esimerkiksi aivan liian monta yliopistoa ja AKK:a, jotka ovat tehottomia perustehtävässään eli tutkintojen ja tutkimusten tuottamisessa. (Selvitin tätä aikaisemmin postauksissa suomalaisesta yliopistolaitoksesta).

Virheellinen ajatus hyvinvointivaltiosta pitää lisäksi huolen siitä, että taloudellinen toiminta ei kehity riittävästi. Aina kun yritystoiminta joutuu ahdinkoon, huudetaan julkista valtaa apuun. Markkinatalouteen oleellisesti liittyvää luovaa tuhoa ei hyväksytä.

Schumpeter sanoi luovasta tuhosta noin 80 vuotta sitten: "Markkinatalousjärjestelmä ei selviä ilman täydellisen tuhon ultima ratiota niille olioille, jotka ovat peruuttamattomasti liittyneet toivottoman sopeutumattomaan." Tämä tarkoittaa suorastaan niiden yritysten katoamista, jotka eivät ole kelpoisia elämään.

Yritystoiminnan tulee kehittyä. Jos yritys ei pysty sitä tekemään, se poistuu näyttämöltä. Ei ole mitään järkeä keinotekoisesti ylläpitää yritystoimintaa, jolla ei ole aitoja menestymisen mahdollisuuksia. Suomalainen säilyttämisvimma näkyy siinä, että keskitytään erityisesti säilyttämään ja ylläpitämään jo olemassa olevaa yritystoimintaa ohjaamalla niille voimaravoja erilaisten tukimenettelyiden kautta.

4. Verotuksen korkea taso on jo sinällään ehkäisevä eli ekstraktiivinen vaikutukseltaan. Jos työntekijän tarvitsee tehdä 3-4 tuntia työtä, voidakseen ostaa yhden tunnin omaa työtään omalta työnantajaltaan tai toisen työtä toiselta työnantajalta, on järjestelmässä jotakin pahasti pielessä. Tämä on kuitenkin arkitodellisuutta Suomessa.

Korkea veroaste johtuu tietysti laajoista julkispalveluista. Laajat julkispalvelut puolestaan tarkoittavat sitä, että suuri osa talouden toiminnasta toimii ilman markkinoita. Jos vaihdanta ei tapahdu markkinoilla, se johtaa siihen, ettei synny käsitystä palvelun ja tuotteen hinnasta. Asiakas maksaa lähes aina vain murto-osan palvelun kokonaishinnasta, joka on sama kuin tuottamisen kustannukset. Asiakkaalla ei ole mitään käsitystä palvelun hinnasta. Näin ollen hintamekanismi ei toimi, joten markkinatalouden keskeinen tekijä puuttuu suuresta osasta taloutta. Ei edes tiedetä, mikä olisi se hinta, jonka asiakkaat olisivat valmiit maksamaan.

Pari esimerkkiä. Lasten päivähoidon hinta (= kustannukset) /kk ovat  900-1.000 €. Tästä lapsen vanhemmat maksavat 0-300 €. Kysymys kuuluu: Olisivatko vanhemmat valmiit maksamaan tuo 900-1.000 € rakkaan lapsensa varhaislasvtuksesta vaiko eivät? Kun julkisen palvelun hinta muodostuu kokonaiskustannuksista ja tätä kokonaiskustannusten määrää ei koskaan testata markkinoilla (eli vanhempine haluukkuudella maksaa tuo hinta), niin palvelun tuottaminen lähes välttämättä muuttuu tehottomaksi, koska ei ole mitään piiskaa, joka vartioisi hinnan nousua.

Toinen esimerkki: Lääkärikoulutus maksaa yliopistossa lähes 200.000 €. Kysymys kuuluu:
Olisivatko lääkäriksi haluavat opiskelijat valmiit investoimaan tuon lähes 200.000 € omaan koulutukseensa? Sama kuin edellä, koska hintaa ei testata markkinoilla, tekeminen, josta hinta muodostuu, tulee lähes aina tehottomaksi ja hinta nousee korkeammaksi kuin markkinatilanteessa.

Onko oikeudenmukaista ja tasa-arvoista, että joku saa itselleen maksuttoman lääkärikoulutuksen (200.000 €) ja toinen saa maksuttoman AKK-koulutuksen (50.000 €)? Miten tätä voi kukaan väittää tasa-arvoiseksi ja oikeudenmukaiseksi? Olisiko hyvä määrittää, että yhteiskunta kustantaa maksuttoman koulutuksen esimerkiksi 75.000 €:oon saakka ja loput maksaa opiskelija itse?

Väärinkäsitetty hyvinvointivaltioajatus on johtanut käytännössä siihen, että julkisyhteisö haluaa omia kaikkien kaikki mahdolliset tulot itselleen ja armeliaasti antaa tuloista osan tulontekijälle. Sama koskee varallisuutta. Tälläinen ajattelu ilmenee keskustelussa verosuunnittelusta, veropakolaisuudesta, valtinon antamista verotuista (mitähän tämäkin sana voisi aidosti tarkoittaa?), maastapoistumisverosta, siitä, että jokaisessa veromuutoksessa korostetaan, että tämä muutos ei vähennä verotuloja. On täysin unohdettu se, kenen rahoja ne tulot ja varallisuudet ovat. Yhteiskunta haluaa antaa jäsenilleen myös viestin: SINÄ et osaa käyttää omia rahojasi järkevästi ja hyväksyttyihin tarkoituksiin, ME VALLANKÄYTTÄJÄT OSAAMME SEN SINUA PAREMMIN.

6. Liika säännöstely, joka on johtanut aivan liian viranomaisekesekeiseen toimintaan. Uusia säännöksiä tulee jatkuvasti ja samalla kavennetaan yhteiskunnan jäsenten omaa päätäntävaltaa ja toimintatilaa. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on juuri tänään ay-liikkeen toimesta esitetty säännös siitä, että myös isät pakotetaan käyttämään lapsen syntymään liittyen isyysvapaata. Eikö tätä voi jättää perheiden omaan päätäntävaltaan? Sama koskee montaa muutakin asiaa kuten vaikkapa autossa tupakointia, jos autossa on alle 15-vuotiaita lapsia tai minkä muotoinen kurkun pitää olla jne. Kaikkien vastaavantyyppisten säännösten takana on olevinaan jokin kaunis ja tärkeältä vaikuttava peruste. Ongelma on siinä, että yhteiskunnan jäsenen vastuu ja järjen käyttövaatimus otetaan pois henkilöltä ja viranomaistetaan, mikä ennen kaikkea jäykistää yhteiskunnallista toimintaa ja lisäksi maksaa enemmän kuin mihin meillä on varaa.

Liika ja turha sääntely johtaa helposti myös byrokratian kasvuun. Tästä lienee erittäin hyvä esimerkki nyt tuleva maakuntahallinto. Meillä purettiin lääninhallinto, ensin 12 läänistä 5 lääniin ja sen jälkeen pois kokonaan, tilalle tosin AVI:t. Nyt ollaan palaamassa takaisinpäin ja perustamassa yhteensä 18 maakuntahallintoa. Tehdään tämä muutos miten tahansa, on aivan varmaa, että kokonaiskustannukset kasvavat. Jos vielä ajatellaan Suomen väestön tulevaa kehitystä eli keskittymistä suurtaajamiin, on tilanne se, että suuressa osassa maakuntia ei ole riittävästi asukkaita tai yrityksiä tuottamaan riittävästi verotuloja maakuntahallinnon ja sen tehtävien rahoittamiseksi.




Lähdin pohtimaan Suomen tulevaisuutta koettaen hyödyntää Acemoglun ja Robinsonin ajatusta ekstraktiivisista ja inklusiivisistä poliittisista ja taloudellisista tekijöistä, jotka vaikuttavat yhteiskunnan tulevaan pärjäämiseen. Perustelin edellä myös näkemyksiäni siitä, miltä eri tekijätahot ja niiden toiminnot tässä suhteessa vaikuttavat. Olen pettynyt. Tuntuu siltä, että me suomalaiset olemme jotenkin ajautuneet tai ainakin ajautumassa ekstratiivisten poliittisten ja taloudellisten tekijöiden suuntaan. Se, kuinka pitkällä jo olemme, selviää ikävä kyllä vasta, kun vahinko on jo tapahtunut. Jos haluamme päästä takaisin inklusiivisten poliittisten ja taloudellisten tekijöiden puolelle, on meillä edessämme iso ja aikaa vievä urakka. Mikään kilpailukykysopimus ei meitä pelasta. Meidän on saatava yhteiskunta pois jäykkyystilasta ja saatava jokaisen uskomaan omaan tulevaisuuteensa ja ottamaan riittävästi vastuuta omasta ja läheistensä elämästä.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Miksi yhteiskunnat menestyvät ja toiset eivät?

Historia on hyvä opettaja, jos haluamme siitä oppia ottaa. Se ei tarkoita, että pitäisi toimia samalla tavalla kuin aikaisemminkin, mutta se antaa pohjan miettiä, miten olisi hyvä toimia. Samoin se voi osoittaa, mitkä ovat olleet yhteiskunnan tai laajemmin sivilisaation menestymisen tai menestymättömyyden syyt.

Historioitsijat ja taloushistorioitsijat ovat löytäneet erilaisia megatrendejä tai -tekijöitä, jotka voivat selittää sivilisaation tai yhteiskunnan menestymisen. Tällaisia etsijöitä on viime vuosikymmeninä ollut useita mm. Toynbee, Ferguson, Diamond, Acemoglu ja Robinson. Neljä viimeksimainittua ovat keskittyneet enemmänkin taloudelliseen menestykseen ja sen selittämiseen. Lisäksi he tuovat esiin historiaan perustuvan kehityskulun siihen tulevaisuuteen, joka eri yhteiskuntia tulevina vuosikymmeninä odottaa.

Diamondin pääasiallinen viesti on, että eurooppalainen menestys johtuu ennen kaikkea siitä, missä Eurooppa on. Euroopan sijainti oli erinomainen siksi, että siellä ja sen läheisyydessä oli paljon kotoperäisiä eläimiä ja viljalajikkeita. Näistä eurooppalaiset saivat mahdollisuuden tuottaa riittävästi ylijäämää, jolloin taloudellinen toimeliaisuus pystyi kehittymään muuhunkin kuin elämäntarpeiden ylläpitämiseen. Eurooppaa auttoi sijainti lähi-idän vieressä, mukaanluettuna Egypti, jossa maanviljelys ja kaupungistuminen alkoivat. Sen sijaan esimerkiksi Afrikka ja Amerikat kärsivät kotoperäisten lajikkeiden ja kesytettävien eläinen niukkuudesta.

Jared Diamondin Euroopan menestystä selittävät tekijät ovat sangen uskottavia ja oikealta tuntuvia laajassa mittakaavassa. Sen sijaan ne eivät selitä eroja esimerkiksi Etelä- Korean ja Pohjois-Korean välissä, jotka olivat sangen samantasoisia yhteiskuntia ennen erottamistaan 1950-luvulla. Eivätkä ne myöskään selitä eroja esimerkiksi Suomen ja Venäjän Karjalan välillä, jotka ennen erottamistaan olivat osa samaa maata. Sama koskee Saksan itäistä ja läntistä osaa.

Niall Ferguson esittää kuusi menestystekijää, jotka ovat
1. kilpailu
2. luonnontiede ja sen kehittyminen
3. omistusoikeus
4. lääketiede
5. kulutusyhteiskunta
6. työetiikka.

Fergusonin mielestä nämä tekijät ovat antaneet länsimaille etulyöntiaseman ja mahdollistaneet sen taloudellisen kehityksen, jonka avulla länsimaat (Eurooppa, USA, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti sekä Japani, joka ei ole varsinainen länsimaa) ovat pärjänneet Afrikkaa, Etelä.Amerikkaa sekä Aasiaa selkeästi paremmin.


Acemoglu tuo esiin käsitteet 'ekstraktiiviset ja inklusiiviset taloudelliset ja poliittiset instituutiot'. Inklusiiviset instituutiot sallivat suurten ihmisjoukkojen osallistumisen taloudelliseen ja poliittiseen toimintaan ja ne suosivat taloudellista toimintaa, tuottavuuden kasvua ja taloudellista vaurautta. Niitä ovat turvattu yksityinen omistusoikeus, riittävä lainsuoja,järjestys, riittävät julkiset palvelut kuten infrastruktuuri, riittävä koulutus, vapaus tehdä sopimuksia, jotka pidetään voimassa. Poliittisten instituutioiden inklusiivisuus riippuu siitä, ovatko ne riittävän moniarvoiset ja tarpeeksi keskittyneitä. Poliittisten instituutioiden tulee olla riittävän keskittyneet, että saadaan aikaan inklusiiviset taloudelliset instituutiot..

Jos poliittinen valta on liian keskittynyt tai liian hajanainen, se johtaa ekstraktiivisiin poliittisiin instituutioihin ja tätä kautta ekstraktiivisiin taloudellisiin instituutioihin. Tässä tilanteessa yhteiskunnan jäsenillä ei ole mahdollisuutta hyödyntää omia voimavarojaan taloudellisesti eikä muutenkaan turvatusti vaan he kokevat joutuvansa mahdollisen mielivallan kohteeksi tai voimavarojen hyödyntämistä ehkäisevät muut tekijät, esimerkiksi liiallinen sääntely, korruptio jne. Yhteiskunnan jäsenien tulevaisuuden näkymät ovat heikot tai sellaisilta näyttävät ja tämä passvioi heidät.

Edellä olevan voisi ehkäpä kiteyttää seuraavasti: 

Mitä vapaampi henkilö on toteuttamaan omaa toimintaansa sekä poliittisesti että taloudellisesti turvatussa ympäristössä, sitä inklusiivisempi yhteiskunta on. Toiminnan reuaehdot ovat selkeät ja toimintaa tukevat.

Mitä enemmän henkilön vapautta rajoitetaan oman toimintansa toteuttamisessa, sitä enemmän yhteiskunta luisuu ekstraktiivisten poliittisten ja taloudellisten instituutioiden suohon. Toiminta ehkäistyy joko ulkoisten syiden tai henkilön passivoitumisen takia.

Yhteiskunta voi menestyä jonkin aikaa ekstraktiivisten instituutioiden vallitessa, mutta pysyvää hyvää tilannetta ei niiden läsnäollessa saada aikaan. Tämän vuoksi Acemoglu tuo esiin näkemyksen, että esimerkiksi Kiinan viimevuosikymmenten taloudelliselle menestykselle tulee pysähdys jossakin vaiheessa, ehkäpä 10-20 vuoden sisällä.

Edellä olevista yhteiskuntien pärjäämistä koskevista selityksistä sydäntä lämmittää erityiseti viimeinen eli Acemoglun ja Robinsonin näkemykset. Tämän selityksen avulla voidaan sangen hyvin ymmärtää esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Korean nykytilanteen erilaisuus, Saksan läntisen ja itäisen osan erilaisuus toisen maailmansodan jälkeen tai Suomen ja Venäjän Karjalan erilaisuus, kuten myös monia muitakin.

Merkittävintä Acemoglun ja Robinsonin ajattelussa on se, että yhteiskunnan omat valinnat vaikuttavat. Jos yhteiskunta, syystä tai toisesta, valitsee ekstraktiivisemmat vaihtoehdot, siitä seuraa yhteiskunnan pärjäämiselle vaikeuksia. Tämän lisäksi on tärkeää huomata, että alunperin inklusiivista suuntausta edistävät toimenpiteet ja valinnat voivat ajan myötä muuttua vähemmän inklusiisivisiksi. Yhteiskunnallinen kehitys tapahtuu sitä paitsi suhteellisen pitkissä aikajänteissä ja kumuloituen, joten alkuperäiset valinnat on voitu tehdä jo kymmeniä vuosia sitten ja näiden valintojen vaikutus näkyy merkittävästi vasta nykyaikana. Toisaalta tämä on lohdullista: tekemällä uusia parempia valintoja, voidaan yhteiskunnan kehittymistä edistää ja se voi poiketa aikaisemmalta uraltaan. Mutta taas toisaalta tämä muuttuminen ja kehittyminen vaatii kohtuullisen pitkän ajan, se ei tapahdu vuodessa eikä kahdessa, usein se vaatii vuosikymmeniä.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Oman onnensa seppä

Olen aikaisemminkin pohtinut täällä onnellisuutta. Painopisteenä oli lähinnä se, miten yhteiskunnallisilla toimenpiteillä voidaan vaikuttaa yksilötason onnellisuuteen ja miten niillä voidaan edesauttaa yksilöitä tulemaan onnellisemmiksi. 

Olosuhteiden vaikutus onnellisuuteen on melko pieni, noin 10 %:n luokkaa. Toiseki siihen vaikuttaa geeniperimämme. Sen vaikutus on merkittävän suuri, mutta sille emme voi mitään, ainakaan teknologian tässä vaiheessa. Sen sijaan täysin omassa vallassamme on kolmas onnellisuuteen vaikuttava tekijä eli me itse. Se vastaa 40 % onnellisuustasostamme.

Oman onnellisuustason nostamista tavoitteleville suosittelen Sonja Lyubomirskyn kirjaa 'Kuinka onnelliseksi?' Kirjassa hän tuo esiin joukon omia valintoja ja omia toimia, joiden avulla omaan onnellisuuden kokemiseen voi vaikuttaa, ja joita harjoittamalla voi oppia olemaan onnellisempi. Hän kutsuu niitä nimellä "onnellisuusaktiviteetit", ja ne ovat:
  1. Ilmaise kiitollisuus. Havaitse ja tuo ilmi se, mistä juuri NYT voit olla kiitollinen
  2. Vaali optimismia. Näkemällä elämä, tilanteet ja asiat myöteisessä valossa vahvistuu myönteinen suhtautuminen ja tätä kautta saa lisää onnellisuuskokemusta
  3. Vältä liiallista ajattelua ja sosiaalista vertailua. Älä vatuloi samoja asioita uudestaan ja uudestaan, älä myöskään vertaile itseäsi toisiin
  4. Tee hyviä tekoja. Hyvän teon tekeminen lisää hyvää oloa ja onnellisuutta. Niitä kannattaa tehdä säännöllisesti ja päivittäin, pienetkin teot riittävät
  5. Vaali sosiaalisia suhteita. Hyvät sosiaaliset suhteet antavat käyttövoimaa ja tunteen siitä, että tarvittaessa saa apua ja tukea
  6. Kehitä selviytymiskeinoja. On hyvä luoda itselle menettelytapoja, joiden avulla voi vähentää stressiä. Ne auttavat kohtaamaan suuret ja pienet ongelmat ja löytämään ratkaisut eri tilanteissa. Kehitä erityisesti ratkaisukeskeistä ajattelu- ja toimintatapaa.
  7. Opettele antamaan anteeksi. Aito anteeksiantaminen rauhoittaa mielen ja vähentää asioiden vatulointia
  8. Hanki lisää virtauskokemuksia. Etsi ja löydä sellaista toimintaa, jossa pääset kokemaan virtauksen eli sen että ajan, paikan, ympäristön taju häviää ja tekeminen sujuu unenomaisen hienosti. Sellaista tekemistä, josta virtauskokemus syntyy, tulee lisätä ja etsiä uusia virtauskokemusta lisääviä toimia.
  9. Nauti elämän iloista. Erityisesti pienistä elämäniloista nauttiminen helposti unohtuu: katso auringonlaskua, kuuntele linnunlaulua, nuuhkaise miltä sinivuokko tuoksuu
  10. Sitoudu tavoitteisiin. Elämän kokemisen kannalta on tärkeää, että meillä on tavoitteita, joihin pyrimme. Niiden tulee olla itsestä lähtöisin ja omia aitoja tavoitteitamme, ne eivät saa tulla vanhemmilta, lapsilta, kavereilta, mediasta jne.
  11. Harjoita henkisyyttä ja löydä elämälle omaa olemista korkeampi päämäärä. On selvästi havaittu, että uskonnollisen tai henkisen asenteen kehittäminen lisää onnellisuutta.
  12. Huolehdi kehostasi. Liiku sopivasti ja pidä huolta fyysisestä kunnosta. Pidä myös huolta henkisestä kunnostasi. Toimi kuten onnelliset ihmiset toimivat eli hymyile, naura, ole hyvällä tuulella, älä kiukuttele, älä rypistä kulmiasi, seurustele hyväntuulisten ihmisten kanssa, vältä energiavampyyrejä, katso iloisia ja onnellisia elokuvia ja lue vastaavanlaisia kirjoja.
 

Aluksi voi olla vaikeaa toteuttaa kaikkia 12 kohtaa, ainakaan yhtäaikaa. Kannattaakin keskittyä muutamaan kohtaan kerrallaan seuraavasti:

- analysoi omaa käyttäytymistä/tekemistä edellisten kohtien mukaan
- valitse kehittämiskohteeksesi ne, jotka ovat tärkeitä onnellisuudellesi, korkeintaan 3-4 kohtaa
- tee itsellesi selväksi, miten muutat käyttäytymistäsi/tekemistäsi asianomaisen kohdan osalta
- ja sitten toimeksi, vaikutus alkaa näkyä tuota pikaa.

Muista että vain Sinä itse olet vastuussa omasta onnellisuudestasi. Vain Sinä voit vaikuttaa vaikutettavissa olevaan 40 %:iin

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Ja kenenkäs rahaa sitä jaetaan?

Suomalaisten poliitikkojen suuri ilonaihe on juuri ilmitullut Panamagate. Saatujen - tosin melko ylimalkaisten - tietojen mukaan, jotkut tahot ovat ns. piilottaneet eurojaan veroparatiiseihin. Puhutaan kohtalaisen suurista henkilö- ja euromääristä, ainakin sellaisen tavallisen tallaajan mielestä, joka ei halua suhteuttaa asioita. Hämärän peitossa vielä on, kuinka paljon on tapahtunut jotakin lainvastaista ja kuinka paljon esimerkiksi veroja on piilotettu.

Poliitikkojen ilonaihe syntyy siitä, että "Hei, meidän ei tarvitsekaan tehdä mitään oman taloutemme kuntoonlaittamiseksi, kunhan saamme nuo riivatut veroparatiisin käyttäjät ja kaikki muut veropakolaiset kuriin". Tätä julistetaan täysin tietämättä, kuinka paljon näissä varoissa tai niiden perusteella saaduissa tuotoissa on veronalaista ja kuinka paljon veroeuroja kertyisi. Samaan syssyyn kiedotaan vielä kivasti täysin lakien mukainen toiminta eli verosuunnittelu, josta on alettu käyttää nimeä ’agressiivinen verosuunnittelu’, että saadaan se kuulostamaan väärinkäytökseltä. Ellei jokin toiminta ole lainvastaista, sitä ei myöskään sellaiseksi tule ilmentää sanavalinnoilla (sana on teko, kuten samat tahot julistavat eri tilanteessa). 

Samat henkilöt, jotka pitävät melua agressiivisesta verosuunnittelusta (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), tuovat jatkuvasti esiin myös sitä, että pörssiyritykset jakavat ennätyssuurer osingot ja kansa joutuu tinkimään. Esitään jopa, että jaettavat osingot, arvion mukaan 10-11 miljardia euroa, tulisi käyttää työntekijöiden palkkaamiseen eikä osinkojen jakoon. Osinkojen jakoa pidetään epäreiluna.



Tarkastellaan nyt viileästi miten asianlaita on.

Pörssiyhtiöiden arvioidaan siis jakavan osinkoja noin 11 miljardia euroa kevään 2016 aikana. Jaettava osinko perustuu osakeyhtiössä  vapaaseen pääomaan eli periaatteessa joko edellisen vuoden tai aikaisempien vuosien voittoihin. Näistä tilikausien voitoista yritys on yleensä maksanut tuloveron. Osingonsaajan maksama vero osingoistaan riippuu puolestaan siitä, kuka saaja on (yksityishenkilö, yritys, säätiö jne) ja mikä on hänen kotimaansa.

Mistä yrityksen voitot ja osingot ovat sitten peräisin? Tietenkin yrityksen liiketoiminnasta, jota yritys harjoittaa eri puolilla maailmaa, niin Suomessa kuin muuallakin. Voitot voivat kertyä tietysti hieman epätasaisesti eri maiden toiminnasta ja lisäksi on hankala eritellä eri maissa olevien yksiköiden vaikutusta toisen maan yksikön toimintaan. Kohtuullisen helposti voidaan karkealla tasolla selvittää, mistä yritysten voitot ovat kotoisin suhteuttamalla yrityksen maassa toimiva henkilökunta yrityksen koko henkilökunnan määrään. Tämän jälkeen lasketaan saadun suhdeluvun mukaan, mikä on asianomaisen maan osuus jaettavasta osingosta.

Olen tehnyt tämän laskelman valitulle joukolle pörssiyrityksiä. Valitsin joukkoon sekä suurimmaksi osaksi Suomessa toimivia yrityksiä (LassilaTikanoja, Neste, Kesko) ja päasiassa muualla toimivia yrityksiä (Amer, Kone, Metso, Wärtsilä). Mainitut yritykset muodostavat noin 20 % yritysjoukosta, jonka on arvioitu jakavan osinkoja sen 11 miljardia euroa ja niiden yhteenlasketut osinkoehdotukset ovat hieman alle tuon 20 % koko osinkomäärästä.

Laskelmani tuloksekseksi sain, että Suomessa syntyy alle 25 % jaettavasta osinkomäärästä. Loput osinkoa tuottavat voitot tulevat muualta. Jos siis osingoista kiihtynyt henkilö haluaa käyttää oikeaa lukua, niin hänen  tulisi puhua 2,5-2,7 miljardin osingoista, joita kerryttäneet voitot ovat suomalaisten aikaansaamia. Jos puheet suomalaisen työn kilpailukyvyn heikoudesta vielä pitävät paikkansa, niin edellä esitetty laskelma antaa Suomen kannalta vielä liian hyvän kuvan, koska työn tuottama voitto olisi Suomessa alhaisempi kuin keskimäärin. Paremmalla tuottavuudella voidaan tietysti kompensoida tätä ylihintaisuutta. Koska yritykset siirtävät tuotantoaan Suomesta pois, viittaa se siihen, etteivät yritykset katso suomalaisten olevan sen tuottavampia kuin muutkaan työntekijät. Kertaluonteiset irtisanomisen kustannuserot (Suomessa alhaisemmat kuin muualla) eivät selitä tätä ulomenevää suuntausta.

Siispä vastakysymys osinkojen jakamisen määristä kiihtyneille: Olisiko oikeudenmukaista, että yritysten muissa maissa tekemät voitot käytettäisiin suomalaisten työntekijöiden hyväksi?

Missä solidaarisuus luuraa tässä yhteydessä? Jos siis joku haluaa tilannetta, jossa osinkojen maksamisen sijasta palkataan henkilökuntaa, eikö tule vaatia, että eurot käytetään ja työntekijöitä palkataan kussakin maassa sen mukaan, miten sen maan työntekijät ovat voiton tekemisessä olleet mukana? Eikö tämä menettely olisi oikeudenmukaisempaa?

Siispä arvon populistipoliitikot: puhukaa asioista oikeilla käsitteillä ja ennen kaikkea selvittäkää riittävästi tosiasioita.


torstai 7. huhtikuuta 2016

Soteilua

Kuulimme jälleen kerran, että nyt saadaan sote maaliin. Hieno juttu, mikäli näin käy. Tosin samaan hengenvetoon esitettiin, että isoja kysymyksiä on vielä avoinna. Tätä samaa olemme saaneet kuulla ainakin 20 vuotta ellei enemmänkin. 

Seuraavassa muutama huomio asiasta lähtökohtana melkoinen ihmettely siitä, että mikä siinä oikein voi olla noin vaikeata. (Tällaisen kysymyksen voi tietysti esittää vain täydellinen maallikko.)

Suomessa on noin 20.500 työikäistä lääkäriä. (Eläkeikäisistä lääkäreistä osa jatkaa vielä työskentelyä, joten todellinen määrä on hieman suurempi). Kun käytetään pohjana tätä työikäisten lääkärien määrää saadaan selville, että Suomessa on

yhtä lääkäriä kohden         270 asukasta
1.000 asukasta kohden      3,7 lääkäriä

Vastaavat tunnusluvut niiden lääkäreiden osalta, jotka toimivat sairaaloissa, terveyskeskuksissa tai yksityispuolella:

yhtä lääkäriä kohden        320 asukasta
1.000 asukasta kohden      3,1 lääkäriä

Kun keskimääräinen vuosityöaika on 1.600 tuntia, voimme selvittää, kuinka paljon yhdellä lääkärillä on keskimäärin aikaa käytettävissä yhtä asiakasta kohden vuodessa. Tulokseksi saadaan, että

lääkäri voisi käyttää kutakin asiakasta kohden huimat viisi tuntia.

Tämä tietysti edellyttää, että jokainen asiakas kävisi lääkärissä myös tuon viiden tunnin ajan. Ellei joku käy lainkaan, jää toiselle kymmenen tuntia jne. Tuohon viiden tunnin laskennalliseen kokonaisaikaan mahtuu varmasti hyvin kaikki asiakkaaseen liittyvät hallinnollisetkin seikat.

Perheessäni on viisi henkilöä. Selvitin perheen lääkäreissäkäyntejä pitemmältä ajalta. Niitä on ollut keskimäärin 4 vuodessa kaikilta yhteensä. Siispä meiltä on jäänyt melkoisesti aikaa toisille kävijöille.

Nyt herääkin kysymys: Mikä terveydenhoidossa sitten oikein mättää? Miksi lääkäriaikoja on niin vaikea saada?

Selvitettävistä asioista yksi on ilman muuta se, mikä on lääkäreiden todellinen työaika vuosittain. Kuinka paljon vuosittainen työaika jää alle 1.600 tunnin? Onko esimerkiksi sukupuolten välisessä työaikamäärässä eroja? Tekevätkö esimerkiksi naislääkärit pitempää tai yhtä pitkää työpäivää kuin mieslääkärit?

Esimerkki omasta kokemuspiiristäni. Vaimoni kaksi hyvää ystävää ovat lääkäreitä, kumpikin toimii julkispuolella. Heillä on työikää vielä melkoisesti ennen eläköitymistä, mutta he molemmat tekevät vain neljäpäiväistä työviikkoa eli 30 tuntia/viikko. He eivät harjoita yksityispraktiikkaa tämän ohessa.

Toinen esimerkki liittyy eläinlääkäreihin. Olen toiminut muutaman kymmenen eläinklinikan omistajan ns. mentorina. Tässä yhteydessä selvisi, että suuri osa eläinlääkäreistä teki samalla tavalla ns. lyhennettyä työviikkoa, suuri osa 30 tuntia/viikko tai sen alle. Osa jopa teki vain kolmen työpäivän verran viikossa.

Mikäli tämä ilmiö on yleinen, se voi selittää ainakin osittain terveydenhoidon ongelmat.

Naispuolisten lääkäreiden osuus on noin 60 % työikäisistä lääkäreistä, eli heitä on runsaat 12.000. Jos heistä vain puolet tekee 30 tuntia viikossa eli 1.280 tuntia vuodessa, jää lääkäripalveluita saamatta yhteensä lähes 2.000.000 tunnin edestä. Jos yhden asiakaskäynnin keskimääräinen aika on esimerkiksi puoli tuntia, jää siis miljoona kävijää tämän vuoksi ilman lääkäripalvelua.


Tässä esitetyt luvut ovat esimerkinomaisia. Olisi kuitenkin erittäin tärkeää selvittää, kuinka suuri osa terveydenhoidon ruuhkista jne. johtuu tämänluonteisista seikoista. Aikaselvitys tulee luonnollisesti tehdä myös miespuolisista lääkäreistä. Lisäksi voisi olla paikallaan selvittää laajemminkin mihin aikaa käytetään, nimenomaan mihin muuhun kuin asiakaskäynteihin ja niihin suoraan liittyvään toimintaan. Kokonaistasolla suomalainen terveydenhoito on aikaa tuhlaava ja tätä kautta kustannustehotonta. Kuten edellä oleva laskelma osoittaa:

yhdellä lääkärillä on viisi tuntia aikaa/asiakas vuodessa, edellyttäen että kaikki käyttävät tämän verran aikaa lääkäreissäkäynteihin.

Toivottavasti sote maaliin mennessään selvittää tämänkin kohdan. Hyvä keino tehostaa terveydenhoitopalveluita on ilman muuta kilpailun lisääminen. Koska kaikessa muussakin toiminnassa kilpailu lisää tehokkuutta ja tuottavuutta, miksi ei terveydenhoidossa.


Vielä tällä hetkellä en jaksa uskoa, että Suomessa kyetään saamaan aikaan järkevää ja toimivaa terveydenhoitopalvelua. Se edellyttäisi kilpailuelementin mukaanottamista ja se taas ei sovi suomalaiseen mentaliteettiin, mistäkin syystä kenellekin. Meillä toimiva terveydenhoitopalvelu (julkispainotteisena palveluna) on jo saanut osoittaa kyntensä, jotka ovat osoittautuneet huonosti leikatuiksi ja viilatuiksi, nimenomaan perusterveydenhoidossa.


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Onnellisuuslaki

Kenen vastuulla on ihmisen onnellisuus? Ensiksi mieleen tulee tietysti, että jokaisen onnellisuus on jokaisen oma asia. Yksilö vastaa omasta onnellisuudestaan ensisijaisesti itse, sitä ei voi ulkoistaa toisen tehtäväksi. Positiivisen psykologian menettelytavoin jokainen voi lisätä omaa onnellisuuttaan, sen tasoa ja laatua.

Osa onnellisuudesta on biologista eli geenipohjaista. Tästä muodostuu lähtötaso onnellisuudellemme. Tutkimusten mukaan tämän lähtötason osuus on noin 50%.

Miten muodostuu toinen puolikas? Helppo vastaus on että ”olosuhteet ratkaisevat”. Vastaus on osittain oikea, mutta ei riittävän oikea. Olosuhteiden osuudeksi on havaittu noin 10 % onnellisuudestamme. Loppuosa eli 40 % on kiinni kunkin omasta toiminnasta eli yksinkertaistettuna siitä, olemmeko oppineet olemaan onnellisia vai onnettomia.

Onnellisuutta länsimaissa tutkiva ns. positiivinen psykologia on 2000-luvulla tullut em. johtopäätökseen. Buddhalainen psykologia on tiennyt tämän jo runsaat 2500 vuotta. Se korostaa aivan samoja seikkoja onnellisuuden suhteen kuin nykyinen positiivinen psykologiakin tekee.

Yksilön oman osuuden lisäksi onnellisuuden lisäämistä voidaan tukea yhteiskunnan tasolla. Oikeat poliittiset, hallinnolliset ja säädännölliset toimenpiteet ja menettelytavat edesauttavat yksilöä rakentamaan omaa elämäänsä ja lisäämään  omaa onnellisuuttaan, mikäli ne antavat siihen soveliaan pohjan.

Aikaisemmassa postauksessa esitin onnellisuuden rakennuspuita yhteiskunnan tasolla tarkasteltuna. Niiden vaikutus ja painoarvo on erilainen erilaisissa yhteiskunnissa. Seuraavassa käydään läpi suomalaisen yhteiskunnan kannalta päätöksiä ja toimenpiteitä, joilla onnellisuutta voitaneen lisätä.



Koulutus, ikä ja sukupuoli eivät ole enää olennaisia tekijöitä onnellisuuden kannalta suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä johtuu ennen kaikkea jo aikaansaaduista tasavertaisuutta lisäävistä tekijöistä. Tämän vuoksi näihin tekijöihin ei ole syytä merkittävästi panostaa eikä liikaa korostaa niiden onnellisuutta lisäävää vaikutusta.

Tulot tai tarkemmin sanottuna riittävät tulot muodostavat olosuhdetekijän. Suurin osa yhteiskunnan jäsenistä Suomessa on riittävän tulotason piirissä, joten pelkästään tulojen keskimääräinen kasvattaminen ei palvele onnellisuuden lisääntymistä. Sokea BKT:n kasvun jahtaaminen ei tuottane oikeaa ratkaisua onnellisuuskysymyksessä, koska tulotaso on keskimäärin jo niin korkea, että tulotason kasvaessa hedonismin oravanpyörä vain pyörii ja pyörii. Hedonismin oravanpyörässä yksilö hamuaa aina vain lisää tuotteita ja palveluita, koska hän jotakin saatuaan tottuu saamaansa ja sen vuoksi haluaa aina vaan enemmän ja enemmän.

Tulojen kasvu ei ole tietenkään pahasta, mutta yhteiskunnan ainoana tavoitteena kylläkin onnellisuusvihamielinen. Sen sijaan tulee kiinnittää huomiota tulonjaon riittävään tasaisuuteen sekä siihen, että varakkaiden tulojen saantiperustetta pidetään riittävän oikeudenmukaisena.

Työ on todella merkittävä onnellisuustekijä. Sen vaikutus on erittäin suuri useasta edellisessä postauksessa tarkemmin käsitellystä syystä. Suomessa vallitsee suhteellisen korkea työttömyys. Jos työttömiksi luettavia on vähintään 15 % työvoimasta, on työttömyyden vaikutus onnellisuuteen jo erittäin suuri. Päättäjien onkin korjattava asenteitaan ja pidettävä huolta siitä, että työttömyys alenee lähes keinoilla millä hyvänsä. Tämä asettaa suuret vaatimukset sekä lainsäännöllisesti, hallinnollisesti että asenteiden ja tekemisen tasolla.

Asenteiden tasolla on korjaamista esimerkiksi siinä, mitä työtä otetaan vastaan. Saksassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että minkä tahansa työn vastaanottaminen lisäsi onnellisuutta. Lisäksi on tärkeää, että keskitytään nimenomaan siihen, että yhteiskunnan jäsen kokee turvallisuutta sen suhteen, että työpaikka on kohtuullisen turvallinen. Sen ohessa tulee kokea turvalliseksi se, että joutuessaan työttömäksi henkilö löytää uutta työtä kohtuullisen helposti ja nopeasti. Tällöin  työttömyysturvaeurojen merkitys on suhteellisen pieni onnellisuuden kannalta. Se, että löytää uuden työpaikan kohtuunopeasti ja helposti, edellyttää työpaikkojen olemassaoloa ja ennen kaikkea uusien työpaikkojen syntymistä. Tämä puolestaan edellyttää työllistämisen helpottamista yritystoiminnassa. Se taas edellyttää ennen kaikkea markkinatalouden merkittävän ominaisuuden eli luovan tuhon hyväksymistä ja vanhakantaisen yritystoiminnan tukemisen lopettamista.

Sosiaalinen pääoma sitoo yhteiskunnan jäsenet toisiinsa ja antaa pohjan yhteisöllisyydelle. Merkittävä sosiaalisen pääoman tekijä on luottamus, joka ilmenee yhteiskunnan jäsenten keskinäisessä kanssakäymisessä ja toiminnassa. Yhteiskunnat, joissa luottamus on korkea, pärjäävät yleensä sekä taloudellisesti, sosiaalisesti että henkisesti. Luottamuksen perusteella syntyy keskinäinen arvonanto, solidaarisuus sekä kunnioitus ja myös toisinpäin. Lisäksi luottamus tai sen puute ovat pitkäikäisiä ja yleensä yli sukupolven vaikuttavia. Suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaalinen pääoma ja jopa luottamus ovat olleet kohtuullisen korkealla tasolla.

Näihin tekijöihin voivat yhteiskunnan päättäjät vaikuttaa sangen paljon. Olen aikaisemmin kirjoittanut luottamuksesta ja moraalikadosta. Nyt korostan vielä sitä, että mitä enemmän säännöksiä laaditaan ja mitä enemmän koetetaan ohjata yhteiskunnan jäsenten tekemistä, sanomista ja vieläpä ajattelemista johonkin tiettyyn suuntaan, sitä heikommaksi käyvät solidaarisuus, keskinäinen arvonanto ja kunnioitus. Sitä kautta luottamuskin katoaa. Merkittävin suomalaisen yhteiskunnan haaste tuleville vuosille onkin:

Miten saada takaisin se suhteellisen korkea sosiaalinen pääoma, joka meillä on vallinnut (vaikkapa ns. talvisodan henki)?

Vastaus: Ainoa mahdollisuus on se, että yhteiskunnan jäsenet kokevat poliittisten ja taloudellisten päättäjien toimet yhteiskunnan jäsenten etujen mukaisiksi pitkällä aikavälillä. Tämä edellyttää johdonmukaisuutta, avoimuutta, rehellisyyttä sekä selkeiden päämäärien asettamista.

(Kommentti edellä olevaan vastaukseen: Ikävä kyllä satuin juuri katsomaan eduskunnan kyselytuntia ja sen perusteella voi todeta, että ainakin tällä kerralla esiintulleet kysymykset ja vastaukset eivät anna uskoa poliittisten päättäjien toimintaan minkään edellä esitetyn substantiivin mukaiseen toimintaan. Kuten Popper toteaa ’Avoin yhteiskunta ja sen viholliset’ –nimisessä kirjassaan: ” Edustuksellisen demokratian suurin ongelma on siinä, että keskiverto kansanedustajan älykkyys ja moraali ovat selvästi keskimääräisen äänestäjän vastaavien alapuolella”.)

Arvot rakentavat yhteiskunnan pohjaa. Arvot tietysti muuttuvat ajan myötä ainakin jonkin verran. Arvoihin vaikutetaan usealla tasolla ja tavalla. Yhteiskunnan päättäjät vaikuttavat arvoihin sekä omalla toiminnallaan että tekemiensä säädösten ja päätösten kautta. Jos päättäjät toimivat esimerkillisen hyvin (tai esimerkillisen huonosti), se vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Tämähän on selvää. Sen sijaan päättäjät eivät ilmeisesti ole oivaltaneet, että heidän tekemiensä päätösten, säädösten ja määräysten sisältö, määrä ja laatu vaikuttavat onnellisuuden kokemiseen. Suurin osa yhteiskunnan jäsenistä haluaa rakentaa omaa elämäänsä ja tehdä itse omat päätöksensä. Mitä enemmän tehdään säädöksiä ja päätöksiä, jotka rajoittavat omaehtoista päätöksentekoa, sitä enemmän heikennetään onnellisuutta. Mitä enemmän holhotaan, sitä huonompi onnellisuudelle.

Terveys tuo mahdollisuuden hyvään elämään. Erityisenä ongelmana suomalaisessa yhteiskunnassa on mielenterveyteen liittyvien ongelmat. Jostakin syystä mielenterveyden ongelmia ja ennen kaikkea niiden hoitamista joko terapian tai lääkehoidon kautta, ei ole pidetty niin tärkeänä, että siihen panostettaisiin riittävästi. Kun verrataan fyysistä terveyttä ja mielenterveyteen liittyviä ongelmia, on meillä kuten muuallakin länsimaissa, suhteelliset hyvät menettelytavat fyysisen terveyden hoitamisessa ja parantamisessa. Sen sijaan mielenterveys on vieläkin hieman lapsipuolen asemassa ja jäänyt taka-alalle. Yhteiskunnassa saadaan onnellisuutta merkittävästi lisättyä yhdellä suhteellisen pienellä panostuksella, kun hoidetaan kuntoon mielenterveyden ongelmien ratkaiseminen ja hoitaminen. Keskimääräinen onnellisuus kasvaa panostukseen nähden paljon.

Lainaus Suomen mielenterveysseuran Mieli-julkaisusta:
”Mielenterveyden ongelmien häpeäleima vaikuttaa myös sosiaali- ja terveydenhuollon resurssien jakoon. Yksi neljästä sairauslomapäivästä ja noin neljäsosa tautitaakasta johtuu mielenterveyden häiriöistä, mutta vain 7-8 prosenttia sosiaali- ja terveydenhuollon resursseista ja vain noin 10 prosenttia terveystutkimuksen rahoituksesta ohjautuu mielenterveysongelmien haasteisiin.
Mielenterveyden häiriöiden kustannukset ovat suuria kaikissa Pohjoismaissa: Suomessa kustannusten on arvioitu olevan vuosittain noin 10 miljardia euroa, Ruotsissa noin 8 miljardia, Tanskassa noin 7 miljardia ja Norjassa noin 8 miljardia euroa.”

Perhe on pitkään ollut yhteiskunnan perusyksikkö. Joskus perhe on ollut hieman laajempi käsite, joskus hieman suppeampi. Perheen lisäksi ystävillä ja muilla läheisillä on onnellisuuteen suuri vaikutus. Mitä yhteiskunta voisi tehdä tässä asiassa? Tulee ottaa huomioon sekä ns. institutionaalinen osuus että yksilöllinen osuus.

Institutionaalinen osuus on esimerkiksi se, miten laajasti ja yksityiskohtaisesti säädetään perheestä ja siihen liittyvistä seikoista kuten avioliitosta, avioerosta, perinnöstä jne. Yksilöllinen osuus on se, kuinka paljon yhteiskunnan jäsenet haluavat vapautta päättää itse omasta ja läheistensä välisistä suhteista, olivatpa ne minkälaisia suhteita tahansa. Suomalainen yhteiskunta on säädösinnossaan jatkuvasti laajentanut puuttumistaan yhteiskunnan jäsenten oman päätäntävallan rajoihin. Näin on tapahtunut myös perheoikeudessa. Olisiko aiheellista vähentää tätä säännöstelyä, jopa purkaa säännöksiä, ja jättää enemmän yhteiskunnan jäsenten omaan päätäntävaltaan?

Yhteiskunnan päättäjät, poliittiset ja taloudelliset, voisivat keskittyä enemmän luomaan  menettelytapoja, jotka mahdollistavat perheen ja läheisten kanssa olemisen kuten vaikkapa työn ja perheajan paremman yhteensovittamisen, joustavat työajat, riittävät lastenhoitomahdollisuudet, riittävän tilavan asumisen, lyhyet ja toimivat työmatkayhteydet jne. Näidenkin vaikutus on kuitenkin suhteellisen rajallinen, mikäli yhteiskunnan jäsenet itse päättävät keskittyä enemmän muuhun kuin perhe-elämään ja läheisiin, ja panostavat esimerkiksi työuraan, urheilu-uraan tai vastaavaan. Tällöin voi käydä niin, että ”liian hyvät” tuet perheolosuhteisiin vähentävätkin onnellisuutta, koska tämän tukemisen vuoksi yhteiskunnan jäsen keskittyykin aiottua enemmän tuohon muuhun osuuteen elämässään. Yhteiskunnan päättäjät voisivat myös nykyistä enemmän korostaa jokaisen yhteiskunnan jäsenen omaa vastuuta omista asioistaan kaikissa suhteissa ja myös perheasioissa.


Onnellisuus on kuitenkin loppujen lopuksi aina kiinni yhteiskunnan jäsenen omasta itsestä. Tätä ei voi liikaa korostaa. Yhteiskunta voi tuoda oman panoksensa siihen 10 %:iin, jonka olosuhteet muodostavat. Jonkin verran yhteiskunta voi vaikuttaa jäsenensä omaan toimintaan oman onnellisuutensa suhteen, mutta tämä vaikutus on melko pieni. Jos yhteiskunta voisi saattaa meidät onnellisiksi, se olisi helposti tehty. Eduskunta säätäisi vain lain, jossa on kaksi §:ä ja ne kuuluvat:

ONNELLISUUSLAKI

1§ Kaikki suomalaiset ovat onnellisia, mitään poikkeuksia ei sallita.
2§ Kaikkien suomalaisten tulee noudattaa 1§:ää.

Jos tällainen laki säädettäisiin, tyypilliseen suomalaiseen tapaan sen §:ien määrä olisi varmastikin ainakin 300 kpl. Lisäksi meillä perustettaisiin Onnellisuusasiamiehen virka ja toimisto, jolla olisi alatoimistoja kaikissa maakuntatason virastoissa sekä kussakin kunnassa. Sen lisäksi tietysti tarvittaisiin Onnellisuuden ylivalvoja-asiamiehen toimi ja virasto. Nämä molemmat virastot täysin miehitettyinä ja naisitettuina poistaisivatkin Suomen työttömyysongelman kertaheitolla.

Idean puuhamies, kärkihankkeen puolestapuhuja, toteaa kysyttäessä: mitä onnellisuusvirastokokonaisuus maksaa ja paljonko veroja nostetaan, että ”veronmaksajat eivät edes huomaa mitään”. Tulonsaajan tulolaskelmaan tulee vain pieni lisärivi tavanomaisen ennakonpidätyksen jne. lisäksi. Tämän pienen rivin otsake kuuluu: ONNELLISUUTESI VUOKSI (FOR YOUR HAPPINESS). Sen määräksi arvioidaan keskimäärin 10 % tuloista. Kukapa moista pientä lukua edes huomaa. Puolestapuhuja jatkaa vielä: Onnellisuuslaki toteutuksineen on niin erinomainen ajatus, että saamme siitä vielä vientituotteen. Kukapa maailmassa ei halua olla onnellinen? Teamfinlandian kanssa on jo päätetty hakea tälle patenttia. Kyse on varmasti merkittävistä vientituloista.


Siispä Onnellisuuslakia odotellessa.