lauantai 23. huhtikuuta 2016

Onko Suomella vielä toivoa?

Voimmeko tehdä jotakin johtopäätöksiä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta, kun otamme lähtökohdaksi edellisen postauksen Acemoglun ja Robinsonin näkemykset? Kuinka inklusiivinen tai ekstraktinen yhteiskunta Suomi on ollut ja on nykyisin? Voisiko nykyistä jäykkyystilaa ja yhteiskunnallista sekä taloudellista paikalleen jämähtämistä selittää näiden käsitteiden kautta? Kuinka paljon vaikutusta on sillä, että jatkuvasti tuomme esiin sitä, kuinka hyvin olemme pärjänneet sopimusyhteiskuntana?

Miten olemme pärjänneet taloudellisesti mitattuna? Ostovoimakorjattu BKT/asukas on kasvanut vuodesta 1990 vuoteen 2014 seuraavasti( kyseessä on kerroin vuoden 1990 BKT:lle):

Suomi                     2.3
Alankomaat            2.6
Itävalta                   2.4
Ruotsi                    2.4
Singapore              3.7
Sveitsi                    2.2
Tanska                   2.6
Uusi-Seelanti         2.5

Suomi on pärjännyt kohtuullisesti verrokkimaihin nähden. Suomen BKT/asukas on kasvanut 2,3 kertaiseksi lähtötilanteesta eli vuodesta 1990 vuoteen 2014 mennessä. Muiden maiden luvut ovat hieman korkeammat, paitsi Sveitsin, jonka BKT/asukas on kasvanut 2,2 kertaiseksi. Jos Suomen BKT/asukas olisi kasvanut kuten esimerkiksi Alankomaissa ja Tanskassa, olisi Suomen BKT/asukas ollut noin 13 % korkeampi kuin mitä se oli vuonna 2014. Todellisuudessa suomalaisille ei ole koivn paljon kehumista tässä "pärjäämisessä". Kuten luvut osoittavat, satunnaisesti valitut pitemmälle kehittyneet maat lyövät meidät laudalta talousmaaottelussa. Singaporen kaltaisesta kehityksestä voimme vain nähdä unta. Alankomaiden, Itävallan, Ruotsin ja Tanskan BKT/asukas vuonna 2014 on 16-20 % korkeampi kuin Suomen ja Sveitsin 46 % korkeampi. Singapore puolestaan on aivan omaa luokkaansa.

Siispä taloustalkoissa emme ole niin kovin hyvin pärjänneet, vaikka tätä hokemaa kuuleekin usein ja toistamistaan. Ainakaan emme ole pärjänneet niin hyvin, etteikö olisi hyvä parantaa menoa tässäkin suhteessa. Voisiko tämä liiallinen ja perusteeton itsetyytyväisyys olla este kehittymiselle ja asiantilan muuttamiselle ja syy paikalleen jäämiselle? 



Mielestäni olisi hyvä hakea vielä syvemmällä olevia tekijöitä, jotka antavat selityksen yhteiskuntamme jäykistymiselle ja paikallaanpysymiselle. Kun tarkastellaan suomalaista yhteiskuntaa Acemoglun ja Robinsonin inklusiivisten ja ekstraktiivisten poliittisten ja taloudellisten tekijöiden kautta, löydämme ainakin seuraavanlaisia tekijöitä, jotka oltuaan alunperin inklusiivisia ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän ekstraktiivisiksi:

1. Poliittisten instituutioiden jämähtäminen: suomalaiset puolueet ovat jämähtäneet paikalleen sekä asiasisältöjen että henkilöiden osalta. Meidän poliittiset päättäjämme, ainakin merkittävimmät heistä, ovat olleet vallan kahvassa vuosikymmeniä. Uusia tuulia ei löydy puolueiden sisältä eikä lähipiiristä. Tähän on ollut syynä toisaalta puolueiden runsas tukeminen verovaroista eri muodoissa, toisaalta vaalijärjestelmän aiheuttama ja tukema liian suuri puolueiden määrä. Olivat vallankahvassa ketkä tahansa, onnistuessaan he voivat todeta "me sen teimme". Vastaavasti kun käy huonosti, voidaan todeta, että "kyllä me teimme parhaamme, mutta ne muut puolueet ovat ongelma". Suomalainen poliittinen järjestelmä on nykyään erittäin ekstraktiivinen, koska esimerkiksi uuden puolueen ja uusien kasvojen esiintuleminen on joko lähes mahdotonta tai sitten riippuvainen puolueesta.

Poliittisen ulottuvuuden ekstraktiivisuutta korostaa vielä omaksuttu hallitusvetoinen järjestelmä, jolloin on lähes mahdotonta saada vatuloivaakaan hallitusta vaihdetuksi ennen seuraavia vaaleja. Mitään tasapainottavaa elementtiä ei ole. Käytännössä on luovuttu vallan kolmijako-opista ja siirrytty kaksijako-oppiin, jossa toinen käyttää sekä lainsäädntö- että toimeenpanovaltaa, ja sen lisäksi on riippumaton oikeudenkäyttö.

Kunnallinen lähidemokratia on lähes kuollut, koska valtiovetoinen järjetelmä määrittelee melkein kaiken mitä kunnan tulee tehdä, eikä kunnilla ole voimavaroja tehdä kovinkaan paljoa mitään lisää, koska talouden voimavarat menevät pakollisten toimintojen tekemiseen. Valtio- ja Eu-vetoinen toiminta vähentää edelleenkin yhteiskunnan jäsenten olettamaa vaikutusmahdollisuutta oman yhteiskuntansa asioihin poliittisella tasolla. Päätäntävalta siirtyy aina vain kauemmaksi kansalaisesta.

Niinpä ollaankin tultu tilanteeseen, jossa yhteiskunnan jäsenet alkavat pikku hiljaa luovuttaa, eivät enää edes kuvittele voivansa vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tämä näkyy selvimmin äänestysaktiivisuudessa. Esimerkiksi eduskuntavaaleissa äänestyaktiivisuus oli sotein jälkeen noin 75 %, 60-80 luvulla jopa 75-80 %, vuonna 2015 noin 67 %. Kuntavaaleissa äänestysaktiviteetti on alentunut 60-70-luvulla lähes 80 %:sta noin 60%:iin, vuonna 2012 ja Eu-vaaleissa äänestysprosentti oli vuonna 2014 peräti 39,1 %. Koska äänestämisen helppous on lisääntynyt huomattavasti ns. sotien koko jälkeisen ajan, on selvää, että äänestyshalukkuus on laskenut merkittävästi.

2. Ayliikkeen liian suuri valta, koko yhteiskuntaan vaikuttavissa asioissa. Ay-liike vaikuttaa sangen jäykistävästi suamlaiseen yhteiskuntaan. Käsite 'saavutetut edut' (käsittämätön sanapari) vallitsee ay-liikkeen pyhätöissä. Tämä tarkoittaa sitä, että mitään etua, joka joskus on saavuettu, ei voi poistaa, vaikka sen perusteet eivät ole enää nykymaailmassa kestäviä. Yhteiskunnat kehittyvät ja niiden taloudet kehittyvät ja muuttuvat, samoin tulee myös työmarkkinoiden ja niillä toimimisen ehtojen muuttua. Tämä ei kuitenkaan sovi ay-liikkeelle, koska se voisi heikentää ay-liikkeen tai niiden johtajien asemaa. Esimerkiksi vanha jäänne 'työehtosopimusten yleissitovuus' on dinosaurus, se ei sovellu nykyaikaiseen talouteen eikä työntekemisen ehtojen pohjaksi. Yleissitovuus jäykistää työmarkkinoita.

Merkittävä yritystoiminnan kehittämistä ehkäisevä tekijä ovat myös alhaiset sanktiot "laittomista" lakoista tai työpaikalta poistumisista. Tämä on antanut pienille ryhmille merkittävän painostuskeinon kuten esimerkiksi Suomen Postin tilanteessa jokin aika sitten näimme. Pienet eturyhmät voivat toimia koko yhteiskunnan kannalta erittäin tuhoisalla tavalla ilman kummempia seuraamuksia.

Suomessa on paljon hehkutettu ns. kolmikantaa ja sen tuomia tuloksia. Kuten yllä esitin Suomi ei ole pärjännyt kovinkaan hyvin talousmaaottelussa. Olisiko siis syytä haudata koko menneen ajan kolmikanta ja siirtyä uuteen ajattelutapaan, esimerkiksi sellaiseen, jossa työmarkkinat sopivat palkoista ja työehdoista, ja hallitus ja eduskunta tekevät päätökset lakien säätämisestä, koskivat ne sitten työsopimuksia, työaikaa, työturvallisuutte, eläkkeitä jne.

3. Hyvinvointiyhteiskunnan ymmärtäminen siten, että kaikki mahdolliset edut aina lisääntyvät ja kaikki aikaisemmat saavutetut pidetään ennallaan, vaikka niiden perustetta ei enää olisikaan. Taustalla vaikuttaa sinänsä ymmärrettävä ajatus sitä, että kaikkien kaikki ongelmat tulee ratkaista viranomaistoiminnalla, siis joko euroilla tai lainsäädännöllä. Lisäksi lähtökohtana on 70-lukulainen ajatus siitä, että kaikki Suomen 340.000 km² ovat asuttuja ja kaikkialla on samat palvelut. Kokonaisuudessaan tämä johtaa ja on johtanut jäykkiin rakenteisiin lähes kaikessa yhteiskunnallisessa tekemisessä ja voimavarojen vinoutuneeseen käyttöön. On investoitu ja investoidaan, mutta väärään paikkaan. Ihmiset keskittyvät entistä enemmän suuriin keskuksiin, mutta yhteiskunnan investoinnit eivät noudata tätä kehitystä. Koetetaan jopa toimia tämän megatrendin eli asumisen keskittymisen vastaisesti. Tämän takia Suomessa on esimerkiksi aivan liian monta yliopistoa ja AKK:a, jotka ovat tehottomia perustehtävässään eli tutkintojen ja tutkimusten tuottamisessa. (Selvitin tätä aikaisemmin postauksissa suomalaisesta yliopistolaitoksesta).

Virheellinen ajatus hyvinvointivaltiosta pitää lisäksi huolen siitä, että taloudellinen toiminta ei kehity riittävästi. Aina kun yritystoiminta joutuu ahdinkoon, huudetaan julkista valtaa apuun. Markkinatalouteen oleellisesti liittyvää luovaa tuhoa ei hyväksytä.

Schumpeter sanoi luovasta tuhosta noin 80 vuotta sitten: "Markkinatalousjärjestelmä ei selviä ilman täydellisen tuhon ultima ratiota niille olioille, jotka ovat peruuttamattomasti liittyneet toivottoman sopeutumattomaan." Tämä tarkoittaa suorastaan niiden yritysten katoamista, jotka eivät ole kelpoisia elämään.

Yritystoiminnan tulee kehittyä. Jos yritys ei pysty sitä tekemään, se poistuu näyttämöltä. Ei ole mitään järkeä keinotekoisesti ylläpitää yritystoimintaa, jolla ei ole aitoja menestymisen mahdollisuuksia. Suomalainen säilyttämisvimma näkyy siinä, että keskitytään erityisesti säilyttämään ja ylläpitämään jo olemassa olevaa yritystoimintaa ohjaamalla niille voimaravoja erilaisten tukimenettelyiden kautta.

4. Verotuksen korkea taso on jo sinällään ehkäisevä eli ekstraktiivinen vaikutukseltaan. Jos työntekijän tarvitsee tehdä 3-4 tuntia työtä, voidakseen ostaa yhden tunnin omaa työtään omalta työnantajaltaan tai toisen työtä toiselta työnantajalta, on järjestelmässä jotakin pahasti pielessä. Tämä on kuitenkin arkitodellisuutta Suomessa.

Korkea veroaste johtuu tietysti laajoista julkispalveluista. Laajat julkispalvelut puolestaan tarkoittavat sitä, että suuri osa talouden toiminnasta toimii ilman markkinoita. Jos vaihdanta ei tapahdu markkinoilla, se johtaa siihen, ettei synny käsitystä palvelun ja tuotteen hinnasta. Asiakas maksaa lähes aina vain murto-osan palvelun kokonaishinnasta, joka on sama kuin tuottamisen kustannukset. Asiakkaalla ei ole mitään käsitystä palvelun hinnasta. Näin ollen hintamekanismi ei toimi, joten markkinatalouden keskeinen tekijä puuttuu suuresta osasta taloutta. Ei edes tiedetä, mikä olisi se hinta, jonka asiakkaat olisivat valmiit maksamaan.

Pari esimerkkiä. Lasten päivähoidon hinta (= kustannukset) /kk ovat  900-1.000 €. Tästä lapsen vanhemmat maksavat 0-300 €. Kysymys kuuluu: Olisivatko vanhemmat valmiit maksamaan tuo 900-1.000 € rakkaan lapsensa varhaislasvtuksesta vaiko eivät? Kun julkisen palvelun hinta muodostuu kokonaiskustannuksista ja tätä kokonaiskustannusten määrää ei koskaan testata markkinoilla (eli vanhempine haluukkuudella maksaa tuo hinta), niin palvelun tuottaminen lähes välttämättä muuttuu tehottomaksi, koska ei ole mitään piiskaa, joka vartioisi hinnan nousua.

Toinen esimerkki: Lääkärikoulutus maksaa yliopistossa lähes 200.000 €. Kysymys kuuluu:
Olisivatko lääkäriksi haluavat opiskelijat valmiit investoimaan tuon lähes 200.000 € omaan koulutukseensa? Sama kuin edellä, koska hintaa ei testata markkinoilla, tekeminen, josta hinta muodostuu, tulee lähes aina tehottomaksi ja hinta nousee korkeammaksi kuin markkinatilanteessa.

Onko oikeudenmukaista ja tasa-arvoista, että joku saa itselleen maksuttoman lääkärikoulutuksen (200.000 €) ja toinen saa maksuttoman AKK-koulutuksen (50.000 €)? Miten tätä voi kukaan väittää tasa-arvoiseksi ja oikeudenmukaiseksi? Olisiko hyvä määrittää, että yhteiskunta kustantaa maksuttoman koulutuksen esimerkiksi 75.000 €:oon saakka ja loput maksaa opiskelija itse?

Väärinkäsitetty hyvinvointivaltioajatus on johtanut käytännössä siihen, että julkisyhteisö haluaa omia kaikkien kaikki mahdolliset tulot itselleen ja armeliaasti antaa tuloista osan tulontekijälle. Sama koskee varallisuutta. Tälläinen ajattelu ilmenee keskustelussa verosuunnittelusta, veropakolaisuudesta, valtinon antamista verotuista (mitähän tämäkin sana voisi aidosti tarkoittaa?), maastapoistumisverosta, siitä, että jokaisessa veromuutoksessa korostetaan, että tämä muutos ei vähennä verotuloja. On täysin unohdettu se, kenen rahoja ne tulot ja varallisuudet ovat. Yhteiskunta haluaa antaa jäsenilleen myös viestin: SINÄ et osaa käyttää omia rahojasi järkevästi ja hyväksyttyihin tarkoituksiin, ME VALLANKÄYTTÄJÄT OSAAMME SEN SINUA PAREMMIN.

6. Liika säännöstely, joka on johtanut aivan liian viranomaisekesekeiseen toimintaan. Uusia säännöksiä tulee jatkuvasti ja samalla kavennetaan yhteiskunnan jäsenten omaa päätäntävaltaa ja toimintatilaa. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on juuri tänään ay-liikkeen toimesta esitetty säännös siitä, että myös isät pakotetaan käyttämään lapsen syntymään liittyen isyysvapaata. Eikö tätä voi jättää perheiden omaan päätäntävaltaan? Sama koskee montaa muutakin asiaa kuten vaikkapa autossa tupakointia, jos autossa on alle 15-vuotiaita lapsia tai minkä muotoinen kurkun pitää olla jne. Kaikkien vastaavantyyppisten säännösten takana on olevinaan jokin kaunis ja tärkeältä vaikuttava peruste. Ongelma on siinä, että yhteiskunnan jäsenen vastuu ja järjen käyttövaatimus otetaan pois henkilöltä ja viranomaistetaan, mikä ennen kaikkea jäykistää yhteiskunnallista toimintaa ja lisäksi maksaa enemmän kuin mihin meillä on varaa.

Liika ja turha sääntely johtaa helposti myös byrokratian kasvuun. Tästä lienee erittäin hyvä esimerkki nyt tuleva maakuntahallinto. Meillä purettiin lääninhallinto, ensin 12 läänistä 5 lääniin ja sen jälkeen pois kokonaan, tilalle tosin AVI:t. Nyt ollaan palaamassa takaisinpäin ja perustamassa yhteensä 18 maakuntahallintoa. Tehdään tämä muutos miten tahansa, on aivan varmaa, että kokonaiskustannukset kasvavat. Jos vielä ajatellaan Suomen väestön tulevaa kehitystä eli keskittymistä suurtaajamiin, on tilanne se, että suuressa osassa maakuntia ei ole riittävästi asukkaita tai yrityksiä tuottamaan riittävästi verotuloja maakuntahallinnon ja sen tehtävien rahoittamiseksi.




Lähdin pohtimaan Suomen tulevaisuutta koettaen hyödyntää Acemoglun ja Robinsonin ajatusta ekstraktiivisista ja inklusiivisistä poliittisista ja taloudellisista tekijöistä, jotka vaikuttavat yhteiskunnan tulevaan pärjäämiseen. Perustelin edellä myös näkemyksiäni siitä, miltä eri tekijätahot ja niiden toiminnot tässä suhteessa vaikuttavat. Olen pettynyt. Tuntuu siltä, että me suomalaiset olemme jotenkin ajautuneet tai ainakin ajautumassa ekstratiivisten poliittisten ja taloudellisten tekijöiden suuntaan. Se, kuinka pitkällä jo olemme, selviää ikävä kyllä vasta, kun vahinko on jo tapahtunut. Jos haluamme päästä takaisin inklusiivisten poliittisten ja taloudellisten tekijöiden puolelle, on meillä edessämme iso ja aikaa vievä urakka. Mikään kilpailukykysopimus ei meitä pelasta. Meidän on saatava yhteiskunta pois jäykkyystilasta ja saatava jokaisen uskomaan omaan tulevaisuuteensa ja ottamaan riittävästi vastuuta omasta ja läheistensä elämästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti