keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Onko palkankorotusvaraa?

Edellinen tekstini käsitteli työn eurollisten tulosten jakamista koko kansatalouden tasolla. Lukujen valossa vaikuttaa siltä, että verrattuna aikaisempaan omaisuus- ja yrittäjätuloja saavat tahot ovat luovuttaneet osuuttaan työntekijätaholle.

Miten tätä jaettavaa kakkua sitten syntyy?

Kansantalouden tasolla sitä syntyy seuraavasti:

työntekijöiden määrä (tehtyjen työtuntien määrä) x tehdyn työtunnin tuotos

Tästä syntyy kansantalouden BKT eli bruttokansantuote, jota voidaan jakaa eri tahoille, kuten edellisessä tekstissä toin esiin.

BKT: ta voidaan kasvattaa siis joko tehtyjen työtuntien määrää kasvattamalla tai tehdyn työtunnin tuotosta kasvattamalla tai kasvattamalla molempia.

Työtunnin tuotokseen vaikuttavat luonnollisesti erilaiset tekijät, kuten käytetyn pääoman määrä ja teknologia sekä inhimillinen osaaminen.

Työtuntien määrän kasvattamisessa, ainakin voimakkaassa sellaisessa, on usein rajoitteita. Tämän vuoksi BKT:seen eli jaettavan kakun määrään vaikuttaa eniten työtunnin tuotoksen kehittyminen.  Mitä enemmän työtunnin tuottama tuotos kasvaa, sitä enemmän kasvaa jaettava kakku.

Tätä työtunnin tuotoksen kasvua mitataan usein työn tuottavuudella. Työn tuottavuus saadaan, kun BKT jaetaan tehtyjen työtuntien määrällä.

OECD:n tilastojen mukaan työn tuottavuus on kehittynyt eri maissa seuraavasti vuodesta 2005 vuoteen 2015:

Maa
2005
2015
Tanska
97
.105
Suomi
97
101
Ruotsi
97
106
UK
97
101
Irlanti
90
134
Alankomaat
98
104
Australia
96
109
Itävalta
94
105
Saksa
97
105
Kanada
97
105
Uusi-Seelanti
94
104

Luvut ovat USD ja osoittavat työn tuottavuuden kehitystä esitetyissä maissa. Ikävä kyllä rakas kotimaamme on jäänyt työn tuottavuuden kehityksessä rupusakkiin. Vuoden 2005 lähtötaso on ollut suurimmassa osassa sama, mutta vuonna 2015 Suomi on jäänyt selkeästi työn tuottavuuden kehityksessä. Kun Ruotsi ja Tanska ovat selkeästi kasvattaneet työn tuottavuutta (97 :stä 105/106 :een USD työtunnilta), olemme onnistuneet kohottamaan työn tuottavuutta vain 101:een. Kaikki tarkastellut maat UK:ta lukuun ottamatta ovat päihittäneet meidät tässä ”kilpailussa”.  

Se, että UK:n talous kasvaa kohtuullisesti, johtuu siis ennen kaikkea työtuntien määrän (=työvoiman) kasvusta. Ruotsi ilmeisesti purjehtii myötätuulessa sekä työvoiman määrän että työn tuottavuuden kasvun myötä.

Suomen osalta on lisäksi todella ikävä tilanne se, että työn tuottavuus kasvoi kohtuullisen voimakkaasti vuoteen 2007 saakka, josta lähtien olemme tarponeet alemmalla tasolla työn tuottavuuden osalta.

Mitä otsikossa mainittuun palkankorotusvaraan tulee, niin vain työn tuottavuuden kasvu antaa mahdollisuuden korottaa palkkoja.

BKT tietysti kasvaa, jos työntuntien määrä (työntekijöiden määrä) kasvaa, ja tämä voisi helpottaa julkisen talouden ongelmia. Mutta työntekijöiden kannalta on olennaista se, miten työn tuottavuus kehittyy ja kasvaa. Hieman pitemmällä aikavälillä työn tuottavuuden kasvu ratkaisee myös julkisen talouden tilanteen, koska työntekijöiden määrän kasvattaminen aiheuttaa myös lisävelvoitteita julkiselle taloudelle.

Tärkeä kysymys onkin: Olemmeko kenties pysyvästi siirtyneet alhaisemman työn tuottavuuden aikakauteen? Vai onko nyt menossa oleva vaihe vain välivaihe?

Yleisellä tasolla vaikuttaa siltä, että vastaus on myöntävä ensimmäiseen kysymykseen ja kieltävä toiseen.

Oman näkemykseni mukaan merkittäviä syitä pessimistiseen kannanottoon ovat:
-       julkisen sektorin suuri määrä
-       asenteet muutoksia kohtaan.

Jos julkisen sektorin koko on esimerkiksi 1/3 koko työtuntien määrästä ja kilpailuehtoisen sektorin koko 2/3, niin voimme laske, että

kun työn tuottavuuden kasvu julkissektorilla on 0% ja kilpailullisella sektorilla 2%, niin kansantalouden työn tuottavuus on:

1/3 x 0 + 2/3x 2 %= 1,3 %

Sama pätee tietysti muissakin vaihtoehdoissa. Kun Suomen työn tuottavuus on kasvanut 10 vuodessa (2015-2005) kokonaisuudessaan noin 4 %,niin esitetty kahden prosentin työn tuottavuuden kasvu kilpailusektorilla on aika kova tavoite.

Yritykset ovat varmasti kehittäneet toimintaansa ja pitäneet huolta siitä, että työn tuottavuus on kasvanut enemmän kuin tuon 4 %. Tämä tarkoittaa sitä, että suomalainen julkissektori on vähentänyt koko kansantalouden työn tuottavuuden kasvua.

Toinen merkittävä tekijä on asenne. Kun nykyinen hallitus on yrittänyt vaikuttaa julkissektorin työn tuottavuuden kasvuedellytyksiin / -vaatimuksiin, tuloksena on ollut hirveä älämölö ja huuto siitä, että mitään ei saa muuttaa, KOSKA…  Lähtökohtana tuntuu olevan, että vaikka työvälineet ovat muuttuneet ja kehittyneet ja kehittyvät jatkuvasti, mikään ei muuttua saa. Ilmeisesti tarkoituksena on tehdä työtä 2020- ja 2030-luvulla samalla tavalla kuin 1990- ja 2000-luvun alussa.

Haasteelliselta näyttää.


(Muuten palkankorotusvaraa ei sitten näytä olevan muuta kuin yrityssektorilla. Julkissektorilla vasta kun työn tuottavuuden kasvu on saatu oikealle uralle.)


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Puhutaanpa " palkanalennuksista"

Meillä on mielenkiintoinen tapa tulkita kielteisesti jonkin epämiellyttävän tahon esittämät ajatukset. Johtuuko tämä jonkinlaisesta herravihasta?  

Lähtökohtaisesti olisi hyvä aina ensin kuunnella asian esittäjää ja löytää sanomisesta sen sanoma. Olen täysin eri mieltä hallituksen ja suurimman osan kansanedustajista kanssa siinä suhteessa, että sana ei ole teko eikä tule koskaan olemaankaan. Jos sana olisi teko, Suomessa ei olisi työttömyyttä, ei koulukiusaamista, ei työpaikkaterroria, ei lakkoja eikä mitään muutakaan ikävää. Meillä olisi onnistunut soteratkaisu, jonka mukaan Pihtiputaallakin olisi jatkuvasti mahdollisuus tehdä valintoja sopalveluista kaikilla mahdollisilla kielillä. Lisäksi julkiset menot olisivat kurissa ja verot ja maksut olisivat Sveitsin tasolla. Näitä unenomaisia näkyjä voisi jatkaa pitkäänkin.

Mutta asian pointin tulee olla siinä, onko EK:n uuden puheenjohtajan esittämissä näkemyksissä jotakin ideaa, jota kannattaa tutkailla.

Yritetäänpä löytää jotakin. Ensimmäiseksi tulee mieleen seuraavat tiedot, jotka kuvaavat kansantulon jakautumista ja tämän jakautuman kehittymistä vuodesta 2007 vuoteen 2016 (suhteellisia osuuksia).

Tulonsaajaryhmä
2007
2010
2012
2016
Työntekijät
56
60
62
59
Omaisuus- ja yrittäjätulot
30
26
22.5
25
Julkisyhteisöt
14
14
15.5
16

Taulukosta näkee, miten eri ryhmien tulo-osuudet ovat kehittyneet.

Työntekijöiden osuus on siis kasvanut vuodesta 2007 alkaen peräti 3 prosenttiyksikköä. Euroissa tämä kasvu tekee runsaat 5 miljardia euroa vuoden 2016 tasolla.

Omaisuus- ja yrittäjätulojen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2007 alkaen peräti 5 prosenttiyksikköä, mikä on euroissa vuoden 2016 tasolla noin 9 miljardia euroa.

Lisäksi on hyvä huomata julkisyhteisön rohmuama lisäosuus. Julkisyhteisön suhteellinen osuus on kasvanut kaksi prosenttiyksikköä.

Tätä taustaa vasten voidaan tarkastella esitettyä palkkamalttipuhetta. Kyse on siitä, minkälainen kansantulon suhteellisten osuuksien tulee olla pitkällä aikavälillä.

Kun asiaa vielä hieman syventää, niin on tärkeätä huomata, että omaisuus- ja yrittäjätulo-osuudesta (yhteensä 25 %) suurin osa tulee kotitalouksille (14 % -osuus koko kansantulosta) ja yrityksille vain runsaat 8 %:n osuus koko kansantulosta.

Siispä keskustelun sisältönä olisikin hyvä olla (tietysti kaikkien osalta) se, minkälainen kansantulon jakautuma olisi meille optimaalinen pitemmällä aikavälillä. Onko vuoden 2007 ja 2008 (56-57 %) optimaalinen? Onko työntekijäkorvausten osuuden suhteellisen voimakas nousu vuoden 2008 jälkeen ollutkin epätavanomaista ja johtunut maamme talouden pahasta notkahtamisesta?

Kuunnelkaamme avoimin mielin ajatuksia ja ehdotuksia. Kaikkien etu on se, että kansantulo jakautuu optimaalisesti (mikä tämä jakautuma sitten onkaan), koska se ja vain se turvaa jaettavan tulon kasvun.

Olisi hyvä miettiä sitä, että
haluaako suuren osuuden pienemmästä kakusta VAI
haluaako pienemmän osuuden suuremmasta kakusta?

Cosiddetto tulkitsee EK:n puheenjohtajan kannanoton tässä esitettyä taustaa vasten eli tarkoituksena on saada aikaan keskustelua pitemmän aikavälin optimaalisista kansantulo-osuuksista.