keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Miksi pitää aina olla paras?

Vuodenvaihteen jälleen lähestyessä alkaa ainainen mietiskely siitä, kuka on ollut paras missäkin. Näin tehdään esimerkiksi urheilussa, kun valitaan Suomen parasta urheilijaa vuonna 2016. Lisäksi monella taholla alkaa erityinen pohdinta siitä, onko Suomi maailman paras maa ja millä perusteella. Pohdintaa lisää tietysti se, että Suomi-neitomme täyttää ensi vuonna sata vuotta.

Voiko itse asiassa olla typerämpää mielenkiinnon kohdetta kuin sen miettiminen, onko Suomi maailman paras maa? Oma vastaukseni on että ei.

Typeryyttä lisää se, että maailman parasta maata pohtivista suurehko osa vaatii samanaikaisesti kansainvälistymistä ja suomalaisuuden sekä Suomen merkityksen vähentämistä. Sen vuoksi koko tästä touhusta tulee hieman ns. skitsofreeninen olo.

Miksi meille ei kelpaa se, että olemme hyviä omana itsenämme? Miksi meille ei kelpaa se, että olemme tyytyväisiä ja onnellisia esimerkiksi seuraavista tekijöistä:
- rauhallinen asuinympäristö
- suhteellisen puhdas ja kaunis luonto
- kohtuullisen hyvä toimeentulo kaikilla
- hyvät ja tasapuoliset mahdollisuudet ikään, kotitaustaan tai sukupuoleen katsomatta
- lyhyehkö vuosityöaika
- aivan hyvät lomaedut
- kohtuuhintainen terveydenhoitoja lääkkeet.

Näitä hyviä ja puolustettavia asioita varmasti jokainen löytää paljon lisää.

Voi olla, että mikään edellä mainituista ei ole maailman parasta. MUTTA miksi sen pitäisi ollakaan? Miksi meille ei riitä viides tai kymmenes sija. Miksi edes mittaamme tätä tai tuota?

Mielestäni voisimme tehdä yhden lupauksen ja pitää siitä kiinni seuraavat sata vuotta (voimme tarkastella asiaa uudelleen vuonna 2116):
En vertaa itseäni kehenkään toiseen. TAI jos vertaan teen sen ottaakseni oppia en tunteakseni alemmuutta tai ylemmyyttä.

Jos toimimme näin, voimme sekä pyrkiä parantamaan toimintamme tarvittaessa että olla tyytyväisiä ja onnellisia siitä, mitä olemme jo saavuttaneet.

Esimerkkinä seuraavassa YK:n käyttämä mittari eli HDI (Human Development Index). Mittari osoittaa kunkin maan osalta mm. tulojen jakautumisen tasaisuutta, elinajan odotuksen tasaisuutta sekä koulutusmahdollisuuksien tasaisuutta. Indeksin tavoitteena on luoda vertailukelpoinen ihmisillisen kehityksen mittari eri maiden välille ja kuvata, kuinka hyvän elämän laadun maat pystyvät tarjoamaan asukkailleen. Mitä korkeampi HDI on, sitä parempi tilanne on ao. maassa näiden tekijöiden osalta.

Maa
HDI arvo
Norja
0.944
Australia
0.935
Sveitsi
0.930
Tanska
0.923
5. Alankomaat
0.922
Saksa
0.916
Irlanti
0.916
USA
0.915
9. Kanada
0.913
Uusi-Seelanti
0.913
Singapore
0.912
Hongkong
0.910
Liechtenstein
0-908
14. Ruotsi
0.907
UK
0.907
24. Suomi
0.883
46. Latvia
0.819

Suomi on sijalla 24. Kaikkiaan HDI on arvioitu yhteensä 188 maalta. Suomi on jäljessä Norjaa samassa suhteessa kuin itse olemme edellä Latviaa.

Miksi emme olisi iloisia ja tyytyväisiä tästä sijoituksestamme? Tähän olemme päässeet tähän mennessä. Jos haluamme saavuttaa paremman arvion HDI: ssä, meidän kannattaa kehittää tekijöitä, jotka parantavat esimerkiksi elinajanodotusten tasaisuutta tai lisäävät koulutusmahdollisuuksia. 

Suomi on kuitenkin suomalaisille maailman paras maa.



HYVÄÄ VUOTTA 2017 SUOMI-NEIDOLLE 
JA LISÄÄ TYYTYVÄISYYTTÄ SIIHEN, MITÄ MEILLÄ JO ON.


torstai 22. joulukuuta 2016

Olemmeko laiskoja - tuleeko meistä tyhmiä?

Edellisessä vertailussa selvisi, että Suomen Pisa-tuloksissa ei ole riemun aihetta, eikä ole koskaan ollutkaan. Syvennyin asiaan vielä lisää ja tutkin asiaa hieman laajemmin.

On selvää, että oppimistuloksien paremmuuden ratkaisee pitkällä aikavälillä kaksi tekijää: oppimiskyky ja ahkeruus (= panostus) oppimiseen. Koulujärjestelmä tietysti voi vaikuttaa siihen, mitä opiskellaan. Lisäksi koulujärjestelmä vaikuttaa esim. luokkakoolla siihen, onko oppiminen helpompaa vai hankalampaa.

Seuraavassa taulukossa on esitetty Pisa-tutkimuksen maista lisää tietoja:
- matematiikan määrä koulutuksessa
- koulun ulkopuolisen opiskelun määrä
- opiskelijoiden ja opettajien määrien suhde

Nämä tekijät auttavat havaitsemaan opetuksen sisältöä, opiskelijoiden ahkeruutta että opetustoiminnan tehokkuutta.

Maat ovat Pisa -paremmuusjärjestyksessä.

Maa
Pisapisteet keskiarvo
Matematiikkaa tuntia viikossa
Koulun ulkopuolinen opiskelu
tuntia viikossa
Oppilaita opettajaa kohden
Singapore
560
.4.8
14
17
Macao
537
4.6
9
14
Taiwan
537
4.1
9
-
Hongkong
536
4.5
9
14
Japani
535
3.9
5
15
Viro
527
3.7
11
12
PSJGKiina
525
4.5
19
15
Kanada
522
5.2
8
16
9. Suomi
521
2.9
4
11
Korea
520
3.6
9
17
Slovenia
512
2.7
7
12
Vietnam
510
3.8
16
19
Tanska
507
3.7
6
12
Uusi-Seelanti
504
4.0
6
16
Norja
502
3.3
7
10

Suomi ”loistaa” lähes ainoalaatuisella tasolla sekä matematiikan vähäisyyden että koulun ulkopuolisen opiskelun suhteen. Suomi ja Slovenia ovat ainoat maat, joissa matematiikan opiskeluun käytetään alle kolme tuntia viikossa.  Jos otetaan mukaan matematiikan ohessa äidinkieli ja luonnontieteet tilanne on sama. Näiden kolmen aineen opiskeluun käyttävät vähiten aikaa viikossa Suomi, Slovenia ja Norja, kaikki alle 10 tuntia viikossa, kun hyvin pärjänneet Aasian maat käyttävät 12-13 tuntia viikossa ja Kanada jopa reilut 16 tuntia.

Jos oletetaan, että matematiikka ja luonnontieteet ovat yhteiskunnan kannalta merkittäviä osaamisasioita, niin voi voi Suomi-neito parka. Tulet jäämään jalkoihin, ellei tilanne tästä korjaannu eli matematiikan ja luonnontieteen määriä ei kasvateta.

MUTTAMUTTA, VARSINAINEN SUPERYLLÄTYS tulee opiskelijoiden ahkeruuden kohdalla. Suomi on ”voittaja”, meillä opiskellaan vähiten koulun ulkopuolella, jopa hälyttävän vähän. Singaporessa opiskelijat käyttävät koulun ulkopuoliseen opiskeluun aikaa peräti 14 tuntia - Suomessa vain 4 tuntia.

Tämä on erittäin huolestuttava piirre kouluoppimisessa.  On aivan sama minkälainen koulujärjestelmä on, jos opiskelijat eivät omatoimisesti tee mitään tai tekevät vain hyvin vähän, he eivät opi. Lisäksi on selvää, että opiskelijat omaksuvat kouluaikanaan asenteen, jolla he suhtautuvat sekä opiskeluun että työntekoon. Suomeksi sanottuna he laiskistuvat, koska eivät opi, että opiskelu (ja myös työnteko) vaatii ponnistelua.

Vaikuttaa siltä, että koulusta on tullut paikka, jossa viihdytään kouluaika. Sen jälkeen tehdään jotain omasta mielestä mukavaa, jotain sellaista joka ei missään tapauksessa saa vaikuttaa opiskelulta. Sama idea näyttää iskeneen opettajiinkin. Käytössä olevan tiedon mukaan Suomessa opettajien työaika on OECD:n tietojen mukaan lyhin (noin 790 tuntia vuodessa), kun vastaava työaika esimerkiksi Virossa on reilut 1500 tuntia ja Kanadassa reilut 1200 tuntia.

Yllätys on myös se, mitä työtä opiskelijat odottavat tekevänsä 30-vuotiaina.  Suomessa vain 4 % opiskelijoista ajattelee toimivansa tieteen ja tekniikan alalla, kun hoiva-alalla vastaava toiveluku on 11 %. Vastaavasti Singaporessa tieteen ja tekniikan alalla odottaa toimivansa 14 % opiskelijoista. Suomessa tekniikan ja tieteen alalle aikovien osuus on alhaisin yhdessä Tanskan kanssa. Jos tämä suuntautuminen realisoituu, voidaan vain todeta, että takanamme on loistava tulevaisuus tekniikan ja tieteen osalta. Turha odottaa uutta Nokiaa. Herääkin kysymys: Voiko peruskoulutuksessa toimivien opettajien sukupuolijakautumalla olla vaikutusta myös opiskelijoiden urasuuntautumiseen?

Meillä valitetaan sekä luokkakoon suuruutta että ns. koulutusleikkauksia. Luokkakoko on Suomessa selvästi pienempi kuin muissa taulukon maissa, Norjaa lukuun ottamatta. Se on jopa selvästi alhaisempi kuin erinomaisesti pärjänneessä Singaporessa.

Mitä rahaan tulee, niin maat käyttävät rahaa koulutukseen kahdella panostustasolla. Suomi ja muutama muu maa (mm. Kanada, Norja, Vietnam) käyttävät noin kuusi prosenttia BKT:sta koulutusmenoihin. Viro käyttää noin viisi prosenttia  ja Singapore, Macao ja Hongkong vain noin  kolme prosenttia BKT:sta koulutukseen.

Miten meidän käy? Ellemme voimakkaasti muuta peruskoulutusjärjestelmäämme, meidän käynee melko huonosti. Emme tule pärjäämään sen enempää Pisassa kuin taloudellisestikaan globaalissa maailmassa. Aasian maiden ohessa ohitsemme huristavat monet muut nousevat maat.



Siispä, olisiko aika:

1. Tehdä koulusta oppimiseen keskittyvä opinahjo, jossa oppiminen ja opiskelu on pääasia eikä viihtyminen

2. Saada opiskelijat panostamaan omaan oppimiseensa ainakin enemmän kuin 4 tuntia viikossa

3. Lopettaa tasapäistäminen, joka johtaa koko kansan tyhmentymiseen (Meistä tulee yhtä osaamattomia, mutta onneksi olemme sitä tasapäisesti)

4. Saada opettajat tekemään enemmän työtä kuin puolet muiden maiden opettajien työajasta

5. Arvioida opettajia opiskelijoiden pärjäämisen perusteella (Suomessa opettajia ei arvioida opiskelijoiden koulumenestyksen perusteella, kuten suurimmassa osassa muita maita)


Arvon opetusministeri, jos oppia ei haluta hakea kaukaa Singaporesta, sopisiko opin hakeminen Virosta? Tähän ei tarvita kuin puolentoista tunnin laivamatka suuntaansa?


tiistai 20. joulukuuta 2016

Maailman huipulla Pisassa?

Pisa-tulokset nousivat huolenaiheeksi, joka tulee ”ottaa vakavasti”- kuten opetusministerimme sanoo joka tilanteessa. Hän kuitenkin muistaa lisätä, ”mutta olemmehan silti vielä maailman huipulla”.

Olemmeko me? Ja olemmeko koskaan olleetkaan?

Tutkitaanpa hieman tuota väitettä. Lähtökohdaksi otin seuraavat seikat:

Mitkä maat pärjäsivät vuoden 2015 Pisassa? Mukaan otin kaksitoista eniten pisteitä saanutta maata, joihin lisäsin vielä eri vertailuissa käyttämäni suosikkimaat Norjan, Slovenian ja Tanskan.

Otin mukaan vain pisteet luonnontieteessä ja matematiikassa, jotka ovat yhteiskunnan ja talouden menestymisen kannalta tärkeimmät. Sitten laskin luonnontieteen ja matematiikan pisteiden keskiarvon.


Maat ovat paremmuusjärjestyksessä.


Maa
Pisapisteet keskiarvo
Singapore
560
Macao
537
Taiwan
537
Hongkong
536
Japani
535
Viro
527
PSJGKiina
525
Kanada
522
9. Suomi
521
Korea
520
Slovenia
512
Vietnam
510
Tanska
507
Uusi-Seelanti
504
Norja
502

Suomi on siis vasta yhdeksäs, kun verrataan sijoitusta luonnontieteen ja matematiikan pisteiden perusteella. Sijoitus ei ole huono, mutta ei edellytä myöskään mitään hehkutusta koulujärjestelmän hienoudesta.

Suomi pärjäsi sangen hyvin Pisa-tutkimusten alkuvaiheessa eli vuosina 2000–2006. Vuonna 2009 Pisassa olimme jo jäämässä Aasian maiden kelkasta. 

Merkittävää on havaita, että
- erittäin hyvin pärjännyt Singapore tuli mukaan vasta vuonna 2009
- hyvin pärjännyt PSJG-Kiina, joka sisältää neljä maakuntaa (Peking, Shanghai, Jiangsu sekä Guangdong) tuli mukaan myös vuonna 2009
- Viro ja Taiwan tulivat mukaan vuonna 2006
- Hongkong, Japani ja Macao tulivat mukaan vuonna 2003
- Vietnam vasta vuonna 2015 (Mikähän mahtaa olla Vietnamin sijoitus vuonna 2018 Pisassa?)

Kun tarkastelee sekä yllä olevaa luetteloa parhaista maista sekä sitä, milloin kukakin tullut mukaan kyytiin, herää kysymys: miksi hehkutimme Pisan alkuvuosina menestymistämme? Emmekö muka oivaltaneet, että mukana eivät välttämättä olleetkaan penaalin terävimmät kynät? Kilpailimmeko AHL: ssa ja kuvittelimme olevamme NHL:n mestareita? Rakensimmeko itsellemme menestymishuuman kautta todellisen kehittymättömyysloukun?

On erittäin ikävää, jos tilanne oli tämä, koska vinoutuneen ja virheellisen ajatuksen synnyttämä asennevamma ei korjaannu hetkessä. Siinä tarvitaan paljon muutakin kuin uusitut opetussuunnitelmat ja tutoropettajat kouluihin.



Oma ennakointini seuraavassa Pisassa vuonna 2018 on, että Suomen ohitse ovat pyyhkäisseet ainakin Korea, Slovenia ja Vietnam. Todella toivoisin, että opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen mitä pikimmin hakisi oppia Singaporesta: Miten temppu tehdään?