Kuinkas sitten kävikään?

Elokuun 12. päivänä Rion olympiakisojen ollessa alkuvaiheessa tein ennakoinnin siitä, miten eri maiden mitalijahdissa mahtaakaan tulla käymään. En pahemmin katsellut, miten Rion kisat olivat kultakin maalta menneet, vaan tein ”syvätieteellisen” analyysin vuosien 1992-2012 olympiakisojen tuloksista ja ennakoin niiden perusteella eri maiden olympiamenestystä vuonna 2016.

Katsotaanpa, mitä tapahtui:

seuraavassa taulukossa verrataan tekemääni ennakointia toteutuneisiin mitaleihin siten, että kulta = 3 pistettä, hopea= 2 pistettä ja pronssi = 1 piste ja sitten yhteenlaskettuina kaikki pisteet.

Maa	Pisteet Rion olympiakisat	Ennakointi Rion pisteet
Unkari	34	33
Australia	56	105
Uusi-Seelanti	35	25
Norja	4	14
Slovenia	8	12
Viro	1	5
Tanska	25	16
Hollanti	42	42
Ruotsi	21	14
Kroatia	23	16
Slovakia	10	8
Tsekki	14	25
Suomi	1	4
Saksa	86	90
Etelä-Korea	42	65
Sveitsi	15	14
Kanada	33	26
Itävalta	1	5
Belgia	12	6
Pohjois-Korea	14	12

Vaimoni totesi tilaston nähdessään että ”Ei Sinun kannata ainakaan vedonlyöjäksi ryhtyä”. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, sen verran poskelleen menivät ennakoinnit - aivan kuten Suomen kisatkin. Nyt sitten alkaa valtakunnan vatulointi: Miten näin kävikään? Mitä pitäisi tehdä? Että meidän tulee vain jatkaa hyvää työtä, jota olemme jo aloittaneet ja sitten joskus koittaa autuus, eikös vain?

Mutta mutta - se tärkein kysymys on ainakin toistaiseksi jäänyt esittämättä:

Onko mitään järkeä käyttää yhteiskunnan voimavaroja, sekä inhimillisiä että taloudellisia, sen eteen, että saadaan muutama plätkä jossain kisoissa? Onko pitkällä aikavälillä järkevämpää ja tehokkaampaa käyttää nämä voimavarat johonkin hyödyllisempään, esimerkiksi lasten ja nuorison ja ehkäpä koko väestön kokonaisvaltaisen liikunnallisen edistämiseen? Onko mitään järkeä käyttää verovaroin ylläpidetyn tiedotusmastodontin aikaa ja voimavaroja niin paljon kuin nyt käytettiin joidenkin urheilutapahtumien esittämiseen? Tämä tiedotusmastodontti vetoaa nyt ”suuriin katsojalukuihin”, jotka eivät todennäköisesti yllä edes Salkkareiden päivittäisiin katsojalukuihin. Hyvin tunneperäisesti vedotaan myös Suomen suureen urheilumenneisyyteen sekä siihen, että olemmehan me sentään urheilukansaa.

Yhteiskunnan voimavarat (sekä taloudelliset että inhimilliset) ovat rajalliset. Käytämmekö niitä parhaalla mahdollisella tavalla, kun käytämme niitä olympiamitalien jahtaamiseen tai näiden kisojen esittämiseen? Nämä resurssit ovat aina jostain muusta pois.

Itse luottaisin tässäkin suhteessa markkinatalouteen: jos olympialaisissa tai muussa urheilussa menestyminen on ”kansalle” tavattoman tärkeätä, niin sekä urheilijoita, kisojen järjestäjiä että kisojen esittäjiä eri välineissä kyllä ilmaantuu.

Urheilijoita ilmaantuu sen vuoksi, että he kokevat menestymisen riemun ja menestymisen tärkeänä eri syistä. Joku haluaa saada mainetta, joku toinen saada euroja, joku saada statusta tai sitten kaikkia näitä yhdessä. Myös yhteiskunnan yleinen pyrkimystila, kilpailuhalukkuus ja valmiustila pitkäjänteiseen panostamiseen vaikuttavat merkittävästi.

Kisojen järjestäjiä ja esittäjiä ilmestyy sen vuoksi, että kisojen katsojia riittää, joten on markkinoita ja siellä mahdollisuus taloudellisen hyödyn saamiseen.