Uhkakuvia ja realismia

Suuri yhteisymmärrys on saavutettu siitä, että ilmaston lämpeneminen on ihmisen aiheuttamaa CO2-päästöillään. On siis luonnollista, että teemme kaikkemme sen eteen, että saamme nämä päästöt vähenemään riittävästi. Tavoitteet CO2-päästöjen vähentämiselle ovat vaativat: vuoden 2013 tason CO2-päästöt olisi melko nopeasti saatava puolitettua.

Suuri ongelma päästöjen vähentämisessä on globaalisuus. Maapallon tasolla ilmastolle on aivan samantekevää, kuka CO2-päästöt aiheuttaa ja mistä toiminnasta ne aiheutuvat. Ilmasto ei välitä siitä, aiheutuvatko päästöt Arizonassa pelattavasta jääkiekko-ottelusta vai intialaisessa kodissa valmistetusta ruoasta vai sitten jostakin muusta. Sama vaikutus on kaikella tekemisellä, joka päästöjä aiheuttaa.

Ainut järkevä tapa toimia onkin se, että kaikki maat saavat CO2-päästönsä kuriin tavalla tai toisella. Koska suurimmat päästäjät ovat vasta ns. kehittyviä maita, niin ongelman ratkaisu sen kuin vaikeutuu.

- 20 suurimman päästäjän joukossa olevien kehittyneiden maiden CO2-päästöt olivat vuonna 2013 noin 9,8 miljardia tonnia, mikä on 27 % ao. vuoden kokonaispäästöistä. 

- Vastaavasti kehittyvien maiden päästöjen määrä oli tässä joukossa yhteensä reilut 18 miljardia tonnia eli noin 50 % koko maapallon päästöistä. Probleemana on siis nimenomaan näiden kehittyvien maiden CO2- päästöt.

Otetaanpa hieman lukuja valottamaan tätä.

20 suurimman päästäjän joukossa vuonna 2013 olleet kehittyvät maat olivat päästöjen suuruusjärjestyksessä: Kiina, Intia, Venäjä, Iran, Saudi- Arabia, Brasilia, Meksiko, Indonesia, Etelä-Afrikka, Turkki ja Thaimaa.

Mikäli ne kasvattavat talouttaan samaa tahtia kuin viime vuodet seuraavan 25 vuoden aikana eli vuoteen 2040 mennessä (Intian ja Kiinan osalta vain alle puolet viimeisen 22 vuoden tahdista), niin näiden mainittujen maiden yhteenlasketut CO2-päästöt ovat vuonna 2040

reilut 30 miljardia tonnia.

Kun koko pallon tavoitteena on vuonna 2040 reilusti alle 20 miljardin tonnin päästöt, niin jokainen voi havaita, että tehtävää riittää.

Näin ollen voidaan kysyä, ovatko tavoitteemme edes järkeviä ja mahdollisia toteuttaa.

Jos tavoitteet eivät ole realistisia eli ns. tästä maailmasta, mitä voimme tehdä?

(Esimerkiksi, kun liikenteen päästöt ovat vain noin 20 % kokonaispäästöistä, niin vaikka kaikki liikenne korvataan ei-fossiilisilla käyttöaineilla, vähenevät päästöt vain vuoden 2013 tasolla 36 miljardista tonnista noin 29 miljardiin tonniin.)

Me voimme:

- lieventää tavoitteita ja tehdä niistä mahdollisia toteuttaa

- kiihdyttää teknologista kehitystä niin, että se on kaksin- tai kolminkertainen viimeisen kahdenkymmenen vuoden tasoon verrattuna

- vähentää merkittävästi väestönkasvua

- kehittää CO2-päästöjä syövää teknologiaa

- suojautua ilmaston lämpenemisen aiheuttamilta probleemeilta

TAI

meidän on saatava sekä länsimaiset että kehittyvien maiden kansalaiset hyväksymään sen, että elintason kasvu ei jatkukaan samaa tahtia kuin tähän asti: elintaso joko kasvaa hieman (kehittyvät maat) tai joko laskee tai hyvässä lykyssä pysyy ennallaan (kehittyneet maat).

Jos pidämme kiinni epärealistisista tavoitteistamme ja toimimme niiden perusteella, niin ainoa realistinen vaihtoehto on viimeinen. Tämän vuoksi kysyn uudelleen kehitysmaiden asukkailta (ennen kaikkea 20 suurimman päästäjän joukossa olevien maiden asukkailta):

Oletteko valmiit hyväksymään sen, että taloudellinen hyvinvointinne ei lisäännykään enää samaa tahtia kuin viimeiset vuodet?

Oletteko valmiit hyväksymään sen, että ette voikaan enää hankkia yhtä monta lasta kuin vanhempanne?

Länsimaiden viisaille päättäjille vielä kysymys:

Miten aiotte pitää kurissa sekä kehittyneiden maiden että kehitysmaiden kansanjoukot, jotka nousevat vastustamaan vaadittuja toimenpiteitä CO2-päästöjen vähentämiseksi?Esimerkiksi - kun Intia, Iran, Kiina ja Saudi-Arabia jne. joutuvat toteamaan, että CO2-päästöjen takia he eivät voikaan enää kasvattaa hyvinvointiaan, niin muutaman vuoden takainen arabikevät vaikuttaa pyhäkouluretkeltä sen rinnalla, mitä sitten tapahtuu.