Eutanasian laillistamisesta

Suomessa on herännyt keskustelu eutanasian sallimisesta. Asia on melkoisen tunnepitoinen - sekä eutanasiaa puoltavat että sitä vastustavat esittävät perusteita, jotka pohjautuvat enemmänkin tunteeseen kuin järkeen.

Monilla eutanasian puolestapuhujilla on läheiseen henkilöön liittyvä kokemus, jonka he ovat kokeneet sangen suurena kärsimyksenä, ei ehkä niinkään itsensä puolesta kuin sairaudesta tai vastaavasta kärsineen läheisensä puolesta. Heidän mielestään henkilölle olisi tullut antaa tai tulee antaa oikeus halutessaan saada apua elämänsä päättämisessä. Koska joissakin länsimaissa mahdollisuus on jo annettukin, joten on helppoa esittää, että sivistysmaissa henkilölle itselleen on annettu oikeus elämänsä päättämiseen, toisen avustuksella. Tosin kuten eutanasian puolustajat korostavat, mahdollisuus toteutuu vain lääkärien/lääkärin tai jonkin elimen antaman luvan perusteella.

Itse näen eutanasiakeskustelun eräänä länsimaisen liberalismin yksilöllisyyttä korostavan linjan jatkumona. Jos lähdetään siitä, että yksilöllä on oikeus elää elämänsä ja tehdä päätöksensä lähtökohtanaan oma itsensä, kunhan ei loukkaa toisen oikeutta vastaavaan, voi eutanasiallekin löytää filosofisen perustelun.

Vastaavaa keskustelua on meillä käyty muutaman vuosikymmenen ajan eri teemoista ja perustelut ovat olleet lähes samat. Näin on ollut kysymyksessä aborttiin (totta kai naisella on oikeus omaan ruumiiseensa), seksuaaliseen suuntautumiseen (mitä se kenellekään kuuluu, mitä kukakin tekee makuuhuoneessaan), tasa-arvoiseen avioliittolakiin (kaikilla on oikeus rakastaa). Yleensä vielä lisätään, että toiselta ei ole mitään pois. Kaikissa tilanteissa korostetaan yksilön oikeutta ja sitä, ettei tämän oikeuden käyttämisestä aiheudu toiselle mitään haittaa (tässä tapauksessa pientä mielipahaa ei lasketa) tai sen ei katsota kuuluvun asiaan. Tosin esimerkiksi aborttikysymyksessä ei sen enempää kuulla lapsen isää kuin oteta huomioon lastakaan vaan pelkästään nainen.

En halua käydä tätä juupas-eipäs-keskustelua eutanasian perusteista. Sen sijaan haluan tuoda esiin kokemuksia muutaman tovin takaa. Nämä historian kokemukset toivottavasti muistetaan ja otetaan huomioon, kun asiaa käsitellään ja ehkäpä päädytään sallimaan avustettu eutanasia.

Seuraavat otteet ovat Michael Burleighin kirjasta ”Kolmas Valtakunta” ja kuvaavat hyvin, kuinka paljon ja kuinka kauan ennen natsien valtaantuloa Saksan henkinen maaperä rakentui toteuttamaan 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun toimenpiteet:

”Eutanasiakeskustelu alkoi Saksassa jo ennen vuotta 1914 ja aluksi keskityttiin yksilön itsemääräämisoikeutta koskeviin kysymyksiin, mutta pian pääteemaksi tulivat kustannusten supistukset.

Heinz Potthoff oli edistyksellisen liberaalien yhdistyksen jäsen ja hän esitti 1910 ajatuksen, jonka mukaan valtion sosiaaliturvaan varaama pääoma tulisi keskittää terveisiin eikä tuottamattomiin rampoihin ja vähämielisiin. 

Vuonna 1920 ilmestynyt vihkonen, jonka nimi oli: Lupa elinkelvottoman elämän tuhoamiseksi. Toinen tekijä oli rikosoikeuden professori ja toinen psykiatri. Vihkosen mukaan tulisi ottaa oppia spartalaisista ja eskimoista, jotka tappoivat sairaat pikkulapset ja ikääntyneet vanhemmat.”

Nämä lyhyesti esitetyt pohdinnat loivat maaperää yleisemmälle eutanasian hyväksynnälle.

Jos ajateltu avustettu poissiirtyminen sallitaan, on pohdittava:

Miten varmistamme, ettei meidän järjestelmämme ohjaa kohti pakotettua tai painostettua eutanasiaa? Vaikkapa nyt 50 seuraavan vuoden aikana?

Miten varmistamme, etteivät eutanasian toteuttavat tahot (hyväksyjät ja käytännön toteuttajat) ala aikaa myöten lipsua periaatteistaan ja tehdä aikaisempaa löyhempiä ratkaisuja ja antaa helpommin luvan toteutukseen?

On syytä muistaa, että lääkintähenkilöstön erityisasemana on pitää ihmiset terveinä ja hengissä.  Avustaminen eutanasiassa on täysin päinvastainen toimenpide. Miten tämä vaikuttaa ajan myötä lääkintähenkilöstön moraaliseen tasoon? Miten eutanasian avustaminen eroaa kuolemantuomion täytäntöönpanosta? Molemmissa päätetään yksilön elämä.

Kannattaa muistaa, että historian aikana on yleensä ollut erittäin vaikea löytää ketään pyövelin virkaan, ja pyövelin virka on aina ollut erittäin vieroksuttu yhteiskunnassa. Onko asia meidän ”sivistysaikanamme” toisin?

Niin hyvin kuin ymmärränkin eutanasiaehdotuksen tekijöiden sielun kärsimystä, johon ehdotus perustuu, niin olisiko hyvä kuitenkin vielä esimerkiksi odottaa ja katsoa, miten todellisuudessa on toimittu niissä muutamissa maissa, jotka eutanasian ovat laillistaneet.

Kannattaako soveltaa ns. kokemusperäistä oppimista eli ottaa oppia omista ja toisten tekemisistä? Aikajänne johtopäätösten tekemiseen on vielä liian lyhyt. Kuten Saksassakin tapahtui viime vuosisadalla, aikajänne keskustelun aloittamisen ja hirmutekojen välillä oli useampi vuosikymmen.

On aivan turha todeta, että olisimme jo niin paljon sivistyneempiä (mitä tällä sitten tarkoitetaankaan) ja kehittyneempiä kuin viime vuosisadan ihmiset, ettei pelkoa vastaavanlaisen asian toistumisesta vaikkapa lievemmässäkin muodossa olisi. Kun seuraa tämän päivän keskusteluja missä tahansa mediassa, netissä ja erilaisissa tilaisuuksissa, niin voi vain ihmetellä, kuinka voimakkaasti eri mielipiteitä esittävät demonisoidaan ja tehdään ali-ihmisiksi.

Mietitäänpä vaikka USA:n presidentinvaaleja ja suomalaisten tiedotusvälineiden kielenkäyttöä. Tai palautetaan mieleen Meillä on unelma ja Rajat kiinni -mielenilmaukset. Katsotaan sitten melkein mitä tahansa ajankohtaislähetystä, eri mieltä olevista henkilöistä tehdään populisteja, rasisteja, nasisteja tai vastaavia.