Tutkimus- ja kehittämispanosten merkityksestä kansantaloudelle

Edellisessä postauksessa tarkastelin koulutuspanostusten vaikutusta yhteiskunnan taloudelliseen pärjäämiseen. Kuten todettiin, merkittävää korrelaatiota koulutusmäärien ja yhteiskunnan taloudellisen pärjäämisen kesken ei näytä olevan.

Toinen yhtä tunteita kuohuttava asia kuin koulutus on yhteiskunnan tutkimus- ja kehitysmenojen suuruus. Tätä mitataan usein suhteessa bruttokansantuotteeseen. Lähes yksinomainen kuvitelma on, että mitä suurempi on mainittu prosenttiosuus, sitä suurempi on vaikutus talouden menestykseen.

Niinpä lähdin selvittämään, voidaanko osoittaa tutkimus- ja kehitysmenojen korkealla osuudella BKT:sta olevan vaikutusta yhteiskunnan talouden pärjäämiseen. 

Tarkatelukohteina olivat samat maat kuin edellisessä postauksessa, uutena tulee mukaan Singapore.

Keskimääräinen R&D-osuus BKT:sta 2000-2013 on seuraava:                                                   
Alankomaat    1.8
Argentiina       0.5
Belgia             2.1
Israel              4.2
Itävalta           2.6
Japani            3.3
Korea             3.7
Norja              2.6
Ruotsi            3.3
Saksa            2.6
Singapore      2.2
Suomi            3.5
Sveitsi            2.7
Tanska           2.9
Uusi-Seelanti 1.2

Eniten tutkimukseen ja kehitykseen käyttivät siis Israel (4.2 %), Korea (3.7 %) ja Suomi (3.5 %), joiden jälkeen seurasivat Ruotsi ja Japani, molemmat 3.3 %.

R&D-menojen suurehkolla osuudella on talouskasvuun ainakin kohtuullinen vaikutus, kuten Korea ja Israel osoittavat. Sen sijaan Norja, Itävalta ja Uusi-Seelanti osoittavat toiseen suuntaan. 

Jos mittarina on BKT €/asukas, häipyy myönteinen vaikutus lähes kokonaan pois, sillä korkeimman BKT €/asukas saaneet Norja, Sveitsi, Alankomaat, Itävalta ja Saksa ovat selkeästi alhaisemmalla tasolla R&D-menoissaan kuin kärjessä olevat maat, Suomi mukaanlukien. Lisäksi Singapore, jonka talouden kasvuvauhti ja BKT €/asukas ovat selkeästi korkeammat kuin esimerkiksi Suomella, käyttää suhteellisen vähän tutkimus- ja kehityspanokseen, vain 2.2 %.

Jos tarkastellaan vielä Euroopasta Iso-Britanniaa (R&D-osuus 1.7 %) ja USA:a (R&D-osuus 2.7 %), huomataan, että näidenkin talouksien panostusmäärät ovat suhteellisesti kohtuullisia.

Siispä jälleen: Olisiko aiheellista Suomessakin selvittää, miten käyttämämme miljardit eurot ovat tuottaneet taloudellista hyvinvointia? Pärjäisimmekö esimerkiksi vain noin 2.5 %:n R&D-panostuksella, jos eurot käytetään fiksummin ja tehokkaammin?

Olisimme silloin suurin piirtein Itävallan, Norjan, Saksan ja Sveitsin tasolla ja selkeästi Alankomaiden, Belgian ja Singaporen yläpuolella. Tässä kohtaa on hyvä huomata, että yksi prosenttiyksikkö BKT:sta suomalaisittain on runsaat 2 miljardia €.

On selvää, että voidakseen kehittyä yhteiskunnan talouden tulee käyttää jokin määrä bruttokansantuotteestaan tutkimus- ja kehitystoimintaan. Kuinka suuri tämän osuuden olisi hyvä olla? Ja ennen kaikkea, miten voisimme varmistaa, että käytämme panostamamme määrän oikein ja tehokkaasti? 

Kun tarkastelee Suomen R&D-menoja keskimäärin 2000-luvulla, voidaan ainakin päätellä, että Suomi on käyttänyt kohtuullisen paljon tutkimukseen ja kehitykseen ja että kovin suurta hyötyä ei näistä käytetyistä panostuksista ole Suomelle kuitenkaan ollut. Suomea vähemmän näitä panostuksia tehneet maat ovat pärjänneet meitä paremmin ja niillä on myös meitä korkeampi BKT/asukas. Näitä maita ovat useat tarkastelussa olleet EU-maat sekä Singapore.

Olisikin nyt syytä lähteä selvittämään, miten olemme R&D-panostukset käyttäneet ja miten nämä panokset ovat muuttuneet tuotokseksi eli kansalaistemme hyvinvoinniksi. Tämän selvityksen perusteella voimme tehdä päätelmiä, miten suuntaamme panokset tästä eteenpäin.