Voi Eurooppa parka!

Yllä oleva parahdus pääsi suustani tutkittuani eri talousmahtien mahdollisuuksia hieman pitemmällä aikavälillä, vuoteen 2040 saakka eli siis hieman yli kahdenkymmenen vuoden päähän.

Tosin tarkasteluni on pelkästään numeraalinen ja määrällinen. Perusteena käytin lisäksi historiallisia tietoja eli talousmahtien kehittymistä vuodesta 1990 vuoteen 2015. Siis suurin piirtein vastaavan pituista ajanjaksoa.

Talousmahteina mukana tarkastelussa:

- Pohjois-Amerikka eli USA, Kanada ja Meksiko

- Euroopan unioni ilman Iso-Britanniaa

- Kiinan, Intian, Venäjän ja Japanin muodostama yhteenliittymän.

Perusteluina jaottelulle se, että Pohjois-Amerikka muodostaa selkeän maantieteellisen ja taloudellisen kokonaisuuden, jonka tukena ovat suhteellisen suuri väestöpohja ja mahtavat luonnonvarat.

Euroopan unioni on jo taloudellinen yhteenliittymä, josta kovaa vauhtia taotaan liittovaltiota.

Kolmas talousmahti syntynee, kun kiinalaiset haluavat toteuttaa taloudellisen voimansa myös poliittiseksi kokonaisuudeksi. Lisäksi maailman tasolla tilanne on selkeästi Aasiaa suosiva, joten maailman taloudellinen painopiste siirtyy joka tapauksessa Aasiaan. Kiina jo nyt maailman suurimpana taloutena vain vahvistaa otettaan. Kiinalaiset toimivat riittävän pitkäjänteisesti ja käytännöllisesti, että mahdolliset vanhat kiistat painetaan unholaan ja synnytetään uusi maailmanpolitiikan vahvin toimija. (Nämä ovat otatteluja, mutta lienevät varteenotettavia)

Näiden kokonaisuuksien taloudellinen kehitys vuodesta 1990 vuoteen 2015 on seuraavanlainen:

Talousmahti	1990 miljardi USD	2015 miljardi USD	Muutos %	Väestö miljoonia vuonna 2015
Pohjois-Amerikka	11.200	20.600	84	470
EU	10.400	15.700	51	438
KIVJ	10.100	34.400	240	2.900

Kuten taulukko osoittaa, EU on ollut maailmantalouden sairas mies (vai pitääkö sanoa henkilö) jo pitemmän aikaa. Valoa ei ole tullut talouselämään sen enempää unionin rahaliitosta kuin uusien vireiden voimien tuottamisestakaan Eurooppaan.

Jos käytetään lähtökohtana ns. business as usual -tekniikkaa ja projisioidaan talousmahtiosuus vuoteen 2040 eli käyttämällä toteutunutta, taulukon osoittamaa muutosprosenttia, niin saamme, että

1. vuonna 2040 KIVJ:n BKT olisi yhteensä 117 biljoonaa USD

2. Pohjois-Amerikan BKT olisi yhteensä 38 biljoonaa USD

3. EU:n BKT olisi puolestaan vain 24 biljoonaa USD. EU:ta heikentää selvästi UK:n irtoaminen. UK:n talous on kehittynyt selvästi EU:n keskimääräistä paremmin tarkastelujakson 1990 - 2015 aikana.

4. Nämä kolme suurta talousmahtia muodostavat edelleen kaksi kolmasosaa maapallon koko taloudesta (kuten tilanne oli vuonna 1990 ja vuonna 2015)

Kun vielä katsoo näiden talousmahtien väestöpohjaa, ei voi muuta kuin parahtaa että "Voi Eurooppa parka!".

EU:lla ( myös Pohjois-Amerikalla)on oikeastaan vain kaksi toivetta, jotka se voi mielestäni esittää valitsemalleen korkeammalla voimalle ja ne ovat

1. Kiinan ja Intian talouskasvu hidastuu murto-osaan aikaisemmasta keskimäärin 7-8 %:n kasvuvauhdista ja samalla Venäjä ja Japani pysyvät siinä kuopassa, missä ne ovat viime vuodet olleet.

JA/TAI

2. Kiina ei missään tapauksessa hiffaa tässä esitettyä talousmahtivaihtoehtoa vaan keskittyy vain omaan talouteensa ja toimintaansa.

Valitettavasti molemmat toiveet tuntuvat tuuleen huutelulta. Kiinalaiset ovat aivan liian viisaita, käytännönläheisiä sekä pitkäjänteisesti toimivia etteivät olisi huomanneet tätä vaihtoehtoa. Kiinan ja Intian valtavat kotimarkkinat pitävät vielä huolen siitä, että talouskasvu ei hidastu kohdan 1 toiveen mukaiseksi.

Kolmas toive tai vaihtoehto, joka sekä EU:lla että Pohjois-Amerikalla on, olisi se, että molemmat maat eli Kiina ja Intia alkaisivat hajota kansallisiin, uskonnollisiin ja etnisiin osiinsa. Tällöin voisikin olla ison Kiinan ja Intian sijaan 10–20 pienempää maata, joiden kohtaaminen olisi helpompaa.

KIVJ puolestaan seuraa katseellaan, kun EU ja Pohjois-Amerikka tekevät itsensä tehottomaksi ja toimimattomaksi erilaisilla toimenpiteillä ja keskinäisillä riitelyillä liittyvät ne sitten vapaaseen liikkuvuuteen, maahanmuuttoon, suhtautumiseen UK:n eroon tai Turkkiin sekä siihen kuka saa käydä missäkin WC:ssä tai mikä kenenkin sukupuoli on tai montako niitä on jne. 

Ovatko työsuhteet myllerryksessä?

Harva se päivä joku esittää väitteitä siitä, että Suomessa syntyy nykyisin vain ns. epätyypillisiä työsuhteita. Näitä väitteitä esittävät tavalliset Matti Meikäläiset, ja tulevatpa ne usein esiin viisaiden päättäjiemmekin puheissa. Poliittisille toimijoille, varsinkin oppositiossa oleville, aihe on sangen herkullinen, koska siinä liikutaan hyvin tunnevaltaisessa tilanteessa. Epätyypillisinä työsuhteina voidaan pitää sekä määräaikaisia että osa-aikaisia työsuhteita.

Mitä tosiasiat sanovat tästä asiasta?

Tarkastelemalla tilastokeskuksen tietoja sekä vuodelta 2005 että vuodelta 2016 selviää, että

1. määräaikaisia työsuhteita vuonna 2016 oli 15,8 % kaikista työsuhteista.

2. Vastaava luku vuonna 2005 oli 16,5 %.

Siispä määräaikaisten työsuhteiden osuus on laskenut vuodesta 2005 vuoteen 2016 hieman alle prosenttiyksiköllä. EI SIIS LISÄÄNTYNYT VAAN VÄHENTYNYT.

Tarkastelemalla määräaikaisten työsuhteiden jaottelua akselilla yksityissektori- julkinen sektori, selviää, että

1. vuonna 2016 julkisen sektorin työsuhteista määräaikaisia oli 21,5 %, kun määrä vuonna 2005 oli peräti 23,8 %.

2. Yksityisen sektorin osalta määräaikaisten työsuhteiden määrä oli sekä vuonna 2016 että vuonna 2005 hieman yli 13 %.

Osa-aikaisten työsuhteiden määrä vuonna 2016 oli 15,3 %, kun vastaava määrä vuonna 2005 oli 13,1 %.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että osa-aikaisten työntekijöiden määrä on kasvanut noin 40.000 osa-aikaisella työntekijällä vuodesta 2005 vuoteen 2016. Määräaikaisten työntekijöiden määrä on puolestaan laskenut noin 15.000 työntekijällä.

Tällä yhdentoista vuoden jaksolla epätyypilliset työsuhteet ovat lisääntyneet hieman alle 20.000, kun otetaan huomioon myös lievä kasvu työsuhteiden koko määrässä.

Olen sitä mieltä, että näin pieni muutos (suhteellisesti alle yhden prosentin muutos) ei anna oikeutta millekään taholle mekastaa sillä, että

- työsuhteet ovat nyt myllerryksessä

- meillä Suomessa tehdään vain epätyypillisiä työsopimuksia

- täytyy säännöksillä jollain tavalla korjata tilannetta.

Lisäksi on hyvä huomata, että määräaikaiset ja osa-aikaiset työsuhteet osuvat osittain päällekkäin, koska joillakin työntekijöillä on määräaikainen työsopimus alle ns. täyden työajan.

Kun tarkastellaan jatkuvaa kokoaikatyötä tekevien määriä sekä vuonna 2016 että vuonna 2005, huomaamme, että heidän lukumääränsä on suurin piirtein sama eli noin 1.550. 000 työntekijää.

Onko meillä liian vähän työntekijöitä?

Vuosikaudet Suomessa on esitetty, että maatamme uhkaa työntarjontavaje (työvoimapula) jos mitään ei tehdä. Se, mitä halutaan tehdä, on hankkia uusia asukkaita maahamme ja saada heistä työntarjontavajeen paikkaajia.

Onko tämä totta? Kuten usein, myös tähän kysymykseen voi vastata, että on ja ei ole.

Tarkastellaanpa Suomen ja muutaman muun Euroopan maan

- työllisten osuutta koko populaatiosta JA

- koko työvoiman osuutta koko populaatiosta.

Maa	Työllisten osuus %	Koko työvoiman osuus %
Sveitsi	59	62
Uusi-Seelanti	51	54
Norja	51	53
Alankomaat	50	53
Ruotsi	49	54
Itävalta	48	51
Tanska	48	53
Suomi	45	49

Suomessa työllisten osuus koko populaatiosta on selkeästi alhaisin (45 %). Muissa Euroopan maissa työllisten osuus koko väestöstä on 50 %:n molemmin puolin. Sveitsi menee ihan omassa luokassaan.

Jos meillä olisi sama työllisten osuus kuin esimerkiksi Alankomaissa, meillä olisi 270.000 työllistä enemmän kuin nyt on.

Toinen tosiasia, joka luvuista selviää, on se, että meillä työvoimaan kuuluvien osuus on selvästi muita maita pienempi. Tässäkin on ero lähes kaikkiin maihin nähden useita prosenttiyksiköitä. Selvennyksen vuoksi, vaikka Suomessa kaikki työvoimaan laskettavat olisivat työssä, niin meidän työllistemme osuus koko väestöstä vastaisi vain Ruotsin nykyistä työllisten osuutta.

Näiden kahden tuleman osalta alun kysymykseen voi vastata, että meillä on liikaa työntekijöitä, koska meillä on muita korkeampi työttömyys (kahden sarakkeen erotus kertoo työttömyyden määrän koko väestöön suhteutettuna).

Toinen aivan yhtä hyvä vastaus on, että meillä on Suomessa liian vähän työntekijöitä eli työvoimaan kuuluvia, koska Suomen työvoiman osuus koko väestöstä laskettuna on selvästi muita maita alhaisempi. Muut taulukon maat ovat pärjänneet talouskilpailussa Suomea selvästi paremmin viimeisen 10 vuoden aikana.

Jälkimmäinen seikka johtaa tulevaisuudessa todennäköisesti hankalaan tilanteeseen, koska Suomessa työvoimaan kuuluvien kehitys vuoteen 2030 mennessä on näistä tarkastelluista maista selvästi alhaisin. Ero on pääasiassa 3-5 prosenttiyksikköä koko väestömäärästä laskettuna. Esimerkiksi kolmen prosenttiyksikön ero tarkoittaa sitä, että Suomessa on noin 170.000–180.000 työntekijää vähemmän kuin olisi jos työvoimaan kuuluvien osuus olisi tuon 3 % korkeampi.

Työvoiman määrästä voi siis tulla taloudellisen kasvun este. Tässä viisaat päättäjämme, jotka asiaa ovat esiin tuoneet, ovat aivan oikeassa.

Mitä sitten voimme tehdä korjataksemme työvoiman tarjontavajeen?

1. Kasvatamme työvoiman määrää, ainut nopea tapa on maahanmuutto

2. Nostamme työn tuottavuutta, jolloin tärkeimmät keinot ovat koulutus, tutkimus, tuotekehitys, tuottavuutta lisäävät investoinnit( automaatio,  digitalisaatio, tekoäly, 3D jne.)

3. Pidennämme työntekoaikaa, sekä vuosittain että koko työuran aikana.

4. Haemme työvoiman ulkopuolella olevista ryhmistä osan takaisin työvoimaan. Onko masennuksen takia työkyvyttömäksi jäänyt alle 30-vuotias henkilö koko loppuikänsä työvoiman ulkopuolella jne.? Sama koskee kaikkia muitakin työvoiman ulkopuolella olevia eri ryhmiä. (Tämä lienee poliittisesti mahdotonta Suomessa, joten jätän sen käsittelyn tähän)

Kohta 1 tuo mukanaan yhteiskunnallisia sopeutumishaasteita.

Kohta 2 on erittäin haastava sen vuoksi, että suomalaisen talouden työn tuottavuus on kasvanut vain 4 % viimeisen lähes kymmenen vuoden aikana. Taloutemme rakenne on vielä siirtynyt sellaiseen palvelulliseen ulottuvuuteen, jossa työn tuottavuuden kasvu on huomattavan vaativaa. Jos tämä ei muutu, ei meillä liene muita mahdollisuuksia kuin kohdan 3 mukainen työntekoajan pidentäminen.

Kukaan tuskin pitää vaihtoehdosta 3, vaikka sen suhteen on toimittukin. Joka tapauksessa senkin tuoma helpotus on väliaikainen. Ainut kestävä vaihtoehto on vaihtoehto 2 eli työn tuottavuuden kasvattaminen.

Onko palkankorotusvaraa?

Edellinen tekstini käsitteli työn eurollisten tulosten jakamista koko kansatalouden tasolla. Lukujen valossa vaikuttaa siltä, että verrattuna aikaisempaan omaisuus- ja yrittäjätuloja saavat tahot ovat luovuttaneet osuuttaan työntekijätaholle.

Miten tätä jaettavaa kakkua sitten syntyy?

Kansantalouden tasolla sitä syntyy seuraavasti:

työntekijöiden määrä (tehtyjen työtuntien määrä) x tehdyn työtunnin tuotos

Tästä syntyy kansantalouden BKT eli bruttokansantuote, jota voidaan jakaa eri tahoille, kuten edellisessä tekstissä toin esiin.

BKT: ta voidaan kasvattaa siis joko tehtyjen työtuntien määrää kasvattamalla tai tehdyn työtunnin tuotosta kasvattamalla tai kasvattamalla molempia.

Työtunnin tuotokseen vaikuttavat luonnollisesti erilaiset tekijät, kuten käytetyn pääoman määrä ja teknologia sekä inhimillinen osaaminen.

Työtuntien määrän kasvattamisessa, ainakin voimakkaassa sellaisessa, on usein rajoitteita. Tämän vuoksi BKT:seen eli jaettavan kakun määrään vaikuttaa eniten työtunnin tuotoksen kehittyminen.  Mitä enemmän työtunnin tuottama tuotos kasvaa, sitä enemmän kasvaa jaettava kakku.

Tätä työtunnin tuotoksen kasvua mitataan usein työn tuottavuudella. Työn tuottavuus saadaan, kun BKT jaetaan tehtyjen työtuntien määrällä.

OECD:n tilastojen mukaan työn tuottavuus on kehittynyt eri maissa seuraavasti vuodesta 2005 vuoteen 2015:

Maa	2005	2015
Tanska	97	.105
Suomi	97	101
Ruotsi	97	106
UK	97	101
Irlanti	90	134
Alankomaat	98	104
Australia	96	109
Itävalta	94	105
Saksa	97	105
Kanada	97	105
Uusi-Seelanti	94	104

Luvut ovat USD ja osoittavat työn tuottavuuden kehitystä esitetyissä maissa. Ikävä kyllä rakas kotimaamme on jäänyt työn tuottavuuden kehityksessä rupusakkiin. Vuoden 2005 lähtötaso on ollut suurimmassa osassa sama, mutta vuonna 2015 Suomi on jäänyt selkeästi työn tuottavuuden kehityksessä. Kun Ruotsi ja Tanska ovat selkeästi kasvattaneet työn tuottavuutta (97 :stä 105/106 :een USD työtunnilta), olemme onnistuneet kohottamaan työn tuottavuutta vain 101:een. Kaikki tarkastellut maat UK:ta lukuun ottamatta ovat päihittäneet meidät tässä ”kilpailussa”.  

Se, että UK:n talous kasvaa kohtuullisesti, johtuu siis ennen kaikkea työtuntien määrän (=työvoiman) kasvusta. Ruotsi ilmeisesti purjehtii myötätuulessa sekä työvoiman määrän että työn tuottavuuden kasvun myötä.

Suomen osalta on lisäksi todella ikävä tilanne se, että työn tuottavuus kasvoi kohtuullisen voimakkaasti vuoteen 2007 saakka, josta lähtien olemme tarponeet alemmalla tasolla työn tuottavuuden osalta.

Mitä otsikossa mainittuun palkankorotusvaraan tulee, niin vain työn tuottavuuden kasvu antaa mahdollisuuden korottaa palkkoja.

BKT tietysti kasvaa, jos työntuntien määrä (työntekijöiden määrä) kasvaa, ja tämä voisi helpottaa julkisen talouden ongelmia. Mutta työntekijöiden kannalta on olennaista se, miten työn tuottavuus kehittyy ja kasvaa. Hieman pitemmällä aikavälillä työn tuottavuuden kasvu ratkaisee myös julkisen talouden tilanteen, koska työntekijöiden määrän kasvattaminen aiheuttaa myös lisävelvoitteita julkiselle taloudelle.

Tärkeä kysymys onkin: Olemmeko kenties pysyvästi siirtyneet alhaisemman työn tuottavuuden aikakauteen? Vai onko nyt menossa oleva vaihe vain välivaihe?

Yleisellä tasolla vaikuttaa siltä, että vastaus on myöntävä ensimmäiseen kysymykseen ja kieltävä toiseen.

Oman näkemykseni mukaan merkittäviä syitä pessimistiseen kannanottoon ovat:

-       julkisen sektorin suuri määrä

-       asenteet muutoksia kohtaan.

Jos julkisen sektorin koko on esimerkiksi 1/3 koko työtuntien määrästä ja kilpailuehtoisen sektorin koko 2/3, niin voimme laske, että

kun työn tuottavuuden kasvu julkissektorilla on 0% ja kilpailullisella sektorilla 2%, niin kansantalouden työn tuottavuus on:

1/3 x 0 + 2/3x 2 %= 1,3 %

Sama pätee tietysti muissakin vaihtoehdoissa. Kun Suomen työn tuottavuus on kasvanut 10 vuodessa (2015-2005) kokonaisuudessaan noin 4 %,niin esitetty kahden prosentin työn tuottavuuden kasvu kilpailusektorilla on aika kova tavoite.

Yritykset ovat varmasti kehittäneet toimintaansa ja pitäneet huolta siitä, että työn tuottavuus on kasvanut enemmän kuin tuon 4 %. Tämä tarkoittaa sitä, että suomalainen julkissektori on vähentänyt koko kansantalouden työn tuottavuuden kasvua.

Toinen merkittävä tekijä on asenne. Kun nykyinen hallitus on yrittänyt vaikuttaa julkissektorin työn tuottavuuden kasvuedellytyksiin / -vaatimuksiin, tuloksena on ollut hirveä älämölö ja huuto siitä, että mitään ei saa muuttaa, KOSKA…  Lähtökohtana tuntuu olevan, että vaikka työvälineet ovat muuttuneet ja kehittyneet ja kehittyvät jatkuvasti, mikään ei muuttua saa. Ilmeisesti tarkoituksena on tehdä työtä 2020- ja 2030-luvulla samalla tavalla kuin 1990- ja 2000-luvun alussa.

Haasteelliselta näyttää.

(Muuten palkankorotusvaraa ei sitten näytä olevan muuta kuin yrityssektorilla. Julkissektorilla vasta kun työn tuottavuuden kasvu on saatu oikealle uralle.)

Puhutaanpa " palkanalennuksista"

Meillä on mielenkiintoinen tapa tulkita kielteisesti jonkin epämiellyttävän tahon esittämät ajatukset. Johtuuko tämä jonkinlaisesta herravihasta?  

Lähtökohtaisesti olisi hyvä aina ensin kuunnella asian esittäjää ja löytää sanomisesta sen sanoma. Olen täysin eri mieltä hallituksen ja suurimman osan kansanedustajista kanssa siinä suhteessa, että sana ei ole teko eikä tule koskaan olemaankaan. Jos sana olisi teko, Suomessa ei olisi työttömyyttä, ei koulukiusaamista, ei työpaikkaterroria, ei lakkoja eikä mitään muutakaan ikävää. Meillä olisi onnistunut soteratkaisu, jonka mukaan Pihtiputaallakin olisi jatkuvasti mahdollisuus tehdä valintoja sopalveluista kaikilla mahdollisilla kielillä. Lisäksi julkiset menot olisivat kurissa ja verot ja maksut olisivat Sveitsin tasolla. Näitä unenomaisia näkyjä voisi jatkaa pitkäänkin.

Mutta asian pointin tulee olla siinä, onko EK:n uuden puheenjohtajan esittämissä näkemyksissä jotakin ideaa, jota kannattaa tutkailla.

Yritetäänpä löytää jotakin. Ensimmäiseksi tulee mieleen seuraavat tiedot, jotka kuvaavat kansantulon jakautumista ja tämän jakautuman kehittymistä vuodesta 2007 vuoteen 2016 (suhteellisia osuuksia).

Tulonsaajaryhmä	2007	2010	2012	2016
Työntekijät	56	60	62	59
Omaisuus- ja yrittäjätulot	30	26	22.5	25
Julkisyhteisöt	14	14	15.5	16

Taulukosta näkee, miten eri ryhmien tulo-osuudet ovat kehittyneet.

Työntekijöiden osuus on siis kasvanut vuodesta 2007 alkaen peräti 3 prosenttiyksikköä. Euroissa tämä kasvu tekee runsaat 5 miljardia euroa vuoden 2016 tasolla.

Omaisuus- ja yrittäjätulojen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2007 alkaen peräti 5 prosenttiyksikköä, mikä on euroissa vuoden 2016 tasolla noin 9 miljardia euroa.

Lisäksi on hyvä huomata julkisyhteisön rohmuama lisäosuus. Julkisyhteisön suhteellinen osuus on kasvanut kaksi prosenttiyksikköä.

Tätä taustaa vasten voidaan tarkastella esitettyä palkkamalttipuhetta. Kyse on siitä, minkälainen kansantulon suhteellisten osuuksien tulee olla pitkällä aikavälillä.

Kun asiaa vielä hieman syventää, niin on tärkeätä huomata, että omaisuus- ja yrittäjätulo-osuudesta (yhteensä 25 %) suurin osa tulee kotitalouksille (14 % -osuus koko kansantulosta) ja yrityksille vain runsaat 8 %:n osuus koko kansantulosta.

Siispä keskustelun sisältönä olisikin hyvä olla (tietysti kaikkien osalta) se, minkälainen kansantulon jakautuma olisi meille optimaalinen pitemmällä aikavälillä. Onko vuoden 2007 ja 2008 (56-57 %) optimaalinen? Onko työntekijäkorvausten osuuden suhteellisen voimakas nousu vuoden 2008 jälkeen ollutkin epätavanomaista ja johtunut maamme talouden pahasta notkahtamisesta?

Kuunnelkaamme avoimin mielin ajatuksia ja ehdotuksia. Kaikkien etu on se, että kansantulo jakautuu optimaalisesti (mikä tämä jakautuma sitten onkaan), koska se ja vain se turvaa jaettavan tulon kasvun.

Olisi hyvä miettiä sitä, että

- haluaako suuren osuuden pienemmästä kakusta VAI

- haluaako pienemmän osuuden suuremmasta kakusta?

Cosiddetto tulkitsee EK:n puheenjohtajan kannanoton tässä esitettyä taustaa vasten eli tarkoituksena on saada aikaan keskustelua pitemmän aikavälin optimaalisista kansantulo-osuuksista.