tiistai 9. helmikuuta 2016

Luottamuksesta osa I

Sana 'luottamus' on alkanut esiintyä entistä enemmän yhteiskunnallisessa keskustelussa kotimaassammekin. Läntisessä maailmassa on havaittu, että luottamus on merkittävä ja erinomaisen painava tekijä yhteiskunnallisessa kehityksessä ja sen talouden toiminnassa. Sellainen sosiaalinen konsepti, jossa korostuu yhteiskunnan eri toimijatahojen luottamus toisiinsa sekä vallitseviin pelinsääntöihin, näyttää toimineen tärkeänä vaikuttajana asianomaisen yhteiskunnan vaurastumisessa. Vaurastuminen ei siis vaikuta olevan, ainakaan pelkästään, tuuripeliä.



Luottamus voidaan määritellä tarkoittamaan sitä, että henkilö A luottaa siihen, että henkilö B toimii tietyllä tavalla, joko suoranaisen sopimuksen tai sovitun yleisen säännön tai käytännön perusteella. Näitä sääntöjä ja käytäntöjä on syntynyt ja syntyy matkan varrella. Niiden kautta saadaan aikaan pelinsäännöt, joiden mukaan toimitaan. Sama pätee sekä yksilöiden että ryhmien välisissä kanssakäymisissä. Periaatteessa  on aivan sama riippumatta siitä, onko kyseessä kolmen henkilön vaiko kahden miljoonan henkilön välisestä ryhmäkanssakäymisestä.

Mitä paremmat ja ennakoitavammat pelinsäännöt etukäteen on olemassa, sitä tehokkaammaksi ja toimivammaksi saadaan yhteiskunta sekä sen sosiaalinen ja taloudellinen toiminta. Voidaan siis ajatella, että toimivat ja ennakoivata pelinsäännöt alentavat sekä sosiaalisia että taloudellisia kustannuksia.

Jos tämä lähtökohta hyväksytään, eräänä johtopäätöksenä voi syntyä, että niiden tahojen, joiden tehtävänä on kehittää ja valvoa näitä pelinsääntöjä, tulee toimia siten, että uusia pelinsääntöjä tulee kohtuullisen rauhalliseen tahtiin, ne eivät ole ristiriitaisia eikä niitä tule ainakaan liikaa. Lisäksi edellytyksenä on, että ne tulevat tehokkaasti kaikkien tietoisuuteen ja tiedetään, miten parhaiten toimitaan niiden mukaan.

Pelinsääntöjen valvontakoneiston ja seuraamuskoneiston on oltava tehokas ja kevyt. Paras ja tehokkain valvontakoneisto on aina sosiaalinen paine eli toimijaryhmän oma valvontapaine. Kaikkien muiden valvontakoneistojen ja seuraamuskoneistojen tulee olla vain tätä täydentäviä eikä niiden varaan voida rakentaa kokonaisuuden kannalta riittävän toimivaa menettelytapaa, joka olisi kustannustehokas. Jos valvonta- ja seurankoneisto rakennetaan viranomaistoiminnan jne. varaan ja se halutaan saada riittävän toimivaksi, johtaa se väistämättä erittäin suuriin sosiaalisiin ja taloudellisiin kustannuksiin, kuten entiset sosialistimaat osoittivat.

Luottamus on siis äärimmäisen tärkeä tekijä meidän yhteiskunnassamme sekä sosiaalisen että taloudellisen vaikuttavuutensa takia. Onko meidän yhteiskunnassamme luottamusta? Onko meillä luottamusta eri toimijaryhmien välillä? Luottaako ns. kansa päättäjiinsä? Luottavatko päättäjät kansaan? Luottaako Maija Meikäläinen siihen, että hänen asiansa käsittelevä ja siitä päättävä viranomainen toimii hänen hyväkseen, joskaan ei aina hänen haluamallaan tavalla? Luottaako virkamies Virtanen niihin tietoihin, joita Maija Meikäläinen antaa hänelle? Luottavatko työntekijät omaan työnantajaansa? Luottaako työnantaja omiin työntekijöihinsä? Luotammeko siihen, että meillä on toimivat pelinsäännöt, joiden varaan voimme rakentaa tulevaa toimintaamme? Luotammeko siihen, että päättävät tahot tarkoittavat meidän kaikkien parasta toimiessaan ja päätöksiä tehdessään? Luotammeko siihen, että he käyttävät parasta tai lähes parasta käytettävissä olevaa tietoa tehdessään päätöksiä? Luotammeko siihen, että he harkitsevat päätöksiään riittävän laajasti ja ennen kaikkea pitkällä aikavälillä? Luotammeko siihen, että meitä kohdellaan riittävän oikeudenmukaisesti?

Oikeudenmukaisen kohtelun vaatimus on sangen tärkeä luottamuksen osatekijä. Tarve tulla oikeudenmukaisesti kohdelluksi on havaittu muillakin kädellisillä kuin ihmisillä, joten se lienee merkittävä biologinen ominaisuus, jota on vaikea ohittaa.

Kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin ei kannattane tässä lyhyessä esityksessä yrittääkään vastata, mutta esitän joitakin aihioita, jotka tähtäävät luotaamaan luottamuksen olemassaoloa tai sen puuttumista.

Ensimmäisenä merkittävänä tekijänä luottamuksen olemassaolemisen tai puuttumisen suhteen voitaneen pitää yksinkertaisesti sitä, kuinka paljon yhteiskunnan toimijoiden, yritysten ja kansalaisten, toimintaa säädellään ja säännöstellään. Näitä säännöksiä ovat tietysti säädetyt lait, niiden muutokset sekä viranomaisten määräykset ja päätökset. Jotakin käsitystä asiasta tässä suhteessa antaa se, että vuosittain eduskunnan ja hallituksen/ ministeriöiden antamien lakien ja asetusten määrä on ollut:

2015 noin 1.300
2014 runsaat 1.400
2013 runsaat 1.300
2012 alle 1.100
2011 runsaat 1.550

Yhteensä näiden vuosien aikana on annettu näitä säännöksiä noin 6.700. Osa tietystikin on lakien ja asetusten muutoksia, mutta kuitenkin. Herää kysymys, voiko näin vähäväkiseen maahan yleensä mahtua näin paljon säännöksiä. Näiden lisäksi tulevat tietysti vielä jokaisen viranomaistahon omat määräykset, joita arvonsa tunteva viranomainen suoltaa kohtuullisesti vuosittain. Esimerkiksi rakas verottajamme antaa syventäviä vero-ohjeita parisenkymmentä vuosittain. Meillä siis annetaan erilaisia toimintaan vaikuttavia säännöksiä kohtuullisen paljon. Tämä kertonee sen, etteivät päättäjät luota omaan kansaansa vaan haluavat holhota ja valvoa kaikkien toimintaa joko enemmän tai vähemmän.

Edellä mainitun säännösviidakon ohessa vaikuttaa siltä, että päättäjien luottamus kansaansa kohtaan muutoinkaan ei ole kovin korkealla. Tämä ilmenee esimerkiksi siten, että avointa tiedonkulkua ja tiedon esiintuomista ehkäistään tavalla tai toisella tai tietosisältöä painotetaan haluttuun suuntaan. Esimerkiksi uusien säännösten laatimisessa ei tehdä riittävän laajaa ja selkeää kuulemista ja vaikutustenarviointia. Tämän vuoksi joudutaan lakihankkeita vetämään takaisin tai korjaamaan heti tuoreeltaan.

Luottavatko työnantajat työntekijöihinsä ja työntekijät omaan työnantajaansa? Kun tarkastelee ns. suomalaista sopimusyhteiskuntaa, jota on viimeaikoina paljon kehuttu ja vaadittu ylläpidettäväksi, ei voi kuin ihmetellä, miksi näin vaaditaan. Nimenomaan käytetty konsepti on johtanut Suomen yhteiskunnan ja talouden tähän nykyiseen stagnaatiotilaan (=pysyvä jäykkyys).

Työntekijät eivät luota siihen, että työnantajat haluavat toimia kuten menestyvät yritykset toimivat eli kasvavat, kannattavat ja tarjoavat työpaikkoja. Koska ei luoteta, vastustetaan kaikkea mahdollista muutosta, kun pelätään sen tarjoavan nykyistä huonompaa. Lisäksi vaaditaan sopimusvapauden noudattamista (länsimainen perinne). Kuitenkin vaaditaan, että työnantajat ja työntekijät eivät saa sopia työehdoistaan keskenään, vaan siihen tarvitaan jotakin keskusjärjestöä tai ammattiliittoa. Esimerkiksi työsopimuslain yleissitovuussäännös on täysin vastakkainen sopimusvapuden periaatteelle, koska sen mukaan sellainen työnantaja ja työntekijä, jotka eivät kuulu järjestöihin, joutuvat soveltamaan ns. yleissitovaa työehtosopimusta työsuhteissaan.

Työnantajat eivät luota omiin työntekijöihinsä, koska epäillään työntekijöitä työajan tai tiettyjen oikeuksien väärinkäyttämisestä, kuten esimerkiksi sairauspoissaolojen osalta.

Merkittävä luottamuksen puutteen osoitus hallitsijoiltamme on ehdotettu maakuntamalli, jota ajetaan soteratkaisun ohessa yhteiskuntaamme. On aivan mahdotonta ymmärtää, miten väkimäärältään näin pienen maan kustannustehokas ohjaaminen vaatisi tällaista byrokratian määrää.

Jos jaetaan Suomen väkiluku, noin 5,5 miljoonaa, 18 maakuntaan, tulee tasaisesti laskettuna jokaiseen maakuntaan runsaat 300.000 asukasta. Kun lähdetään siitä, että PK-seutu (asukkaita noin 1,2 miljoonaa) ja muut suuralueet Pirkanmaa, Turun seutu ja Oulun seutu otetaan kukin omaksi kokonaisuudekseen, jää muille 14 maakunnalle vain keskimäärin 200.000 asukasta. Lisäksi näiden muiden alueiden väkimäärä vähenee kaiken aikaa. Herää kysymys: onko mitään järkevää perustetta rakentaa tällaista maakuntahallintoa kaitsemaan maakuntaa, jossa on keskimäärin asukkaita vähemmän kuin Tampereella, Espoossa tai Vantaalla? Tässä tapauksessa hallitsijamme luottavat ilmeisesti siihen, ettemme osaa käyttää järkeämme ja vastustaa tehtyä ehdotusta riittävästi.

Lopuksi voidaan pohtia vielä sitä, luotammeko me suomalaiset toisiimme? Jokainen voi pohtia tätä tykönänsä. Suomessa tehtiin ns. verovilppi-ilmoituksia vuonna 2015 yhteensä noin 11.000 kpl. Onko tämä paljon vai vähän, sitä kannattaa pohtia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti