Useimmiten vaatimus suvaitsevaisuudesta liittyy toimintaamme tai käyttäytymiseemme. Yleensä meitä vaaditaan suvaitsemaan jotakin sellaista, joka on erilaista kuin se, mitä meidän tavanomainen kokemuspiirimme on eteemme aikaisemmin tuonut.
Mitä erilaisempaa tai erikoisempaa tämä uusi tai uutena pidetty käyttäytyminen on, sitä enemmän suvaitsevaisuutta vaaditaan. Ellet ole suvaitseva, olet jotakin ei-suvaittavaa tai ei-hyväksyttävää. Sinua moititaan ja vaaditaan muuttumaan suvaitsevaiseksi.
Ymmärrän sangen hyvin tätä ns. suvaitsevaisuusvaatimusta. Voiko yhteisön kannalta mikään olla olla parempi tilanne kuin sellainen, jossa jokainen voi olla olla omanlaisensa itsellinen oman tien kulkija ja rakentaa itselleen omaa hyvää elämää? Mielestäni ei voi. Joten suvaitkaamme ja vielä kerran suvaitkaamme. Ja kas, niin löydämme Shangri Lan.
Ikävä kyllä arkipäivän realismi on jotain ihan muuta. Muutaman vuosikymmenen juristina toimineena olen kokemusperäisesti tullut siihen tulokseen, että me suomalaiset emme suvaitse edes itseämme riittävän hyvin. Lisäksi emme oikein suvaitse naapuriamme riittävästi puhumattakaan muista. Niin pientä taloyhtiötä ei taida olla, ettei siellä koko ajan muhisi jokin kiistanaihe, josta uhitellaan jopa oikeuteen menoon asti. Milloin kyseessä on pihakoivu, milloin se, että naapuri on rakentanut roskakatoksen metrin verran väärälle tontille, milloin se, saako rivitalossa rakentaa terassia, milloin se, että pihalamput ovat liian kirkkaat ja häikäisevät tai se, että sekajäteastiaan on laitettu pahvilaatikko. Jne. Jne.
Mikäli emme pärjää keskenämme pääasiallisessa asumismuodossamme eli kerros- tai rivitaloissa, joissa valtaosa asukkaista on saman kulttuuripiirin tuotosta, miten voimme pärjätä eli suvaita, kun soppaan lisätään uusien kulttuurien erilaiset lisukkeet ja käyttäytymistavat?
Käytännön kokemuksesta voi vielä lisätä, että suvaitsevaisuutta eniten vaativat ovat usein taloyhtiöasioissa ne kaikkein hankalimmat, kiukkuisimmat ja oikeuteen halukkaimmat yksilöt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti